Kate Morton – Kellontekijän tytär

♥♥

Alkuteos The Clockmaker’s Daughter (2018)

Otava 2019

Suom. Hilkka ja Tuukka Pekkanen

Long time no see! Viimeisimmästä postauksesta on vierähtänyt jo kuukauden verran. Päivät ovat täyttyneet muutosta ja uuteen kotiin liittyvästä puuhailusta, eikä australialaiskirjailija Kate Mortonin uusin teos riittänyt pitämään silmiä auki iltaisin kuin muutaman sivun verran kerrallaan. Olen lukenut Mortonin teoksista nyt neljä kuudesta, blogista löytyvät arvostelut romaaneista Kaukaiset hetket ja Paluu Rivertoniin.

Vuonna 1862 joukko nuoria taitelijoita ja heidän mallejaan kokoontuu syrjäiseen Birchwoodin kartanoon viettämään raukeaa ja inspiraationtäyteistä kesää. Ihmiskohtalot törmäävät kuitenkin traagisesti yhteen ja hämäriksi jääneiden tapahtumien seurauksena yksi heistä menehtyy, toinen katoaa teille tietämättömille. Yli sata vuotta myöhemmin, vuonna 2017 arkistonhoitaja Elodie löytää työpaikaltaan ikivanhan nahkalaukun ja sen sisältä valokuvan nuoresta naisesta sekä luonnoslehtiön täynnä kummallisen tutunoloisia piirustuksia. Vähitellen kesän 1862 salaisuuksien vyyhti alkaa purkautumaan..

Olen nauttinut kaikista lukemistani Mortonin kirjoista, mutta samalla niihin kaikkiin, paitsi Hylättyyn puutarhaan on sisältynyt juurikin se pieni mutta.. Kellontekijän tytärtä vaivaa sama ongelma kuin muita, siinä on nimittäin valtavasti tiivistämisen varaa. Romaani eksyttää lukijansa lukuisiin sivuhenkilöiden tarinoihin, kaiken mahdollisen yksityiskohtaiseen kuvailuun ja filosofiseen jaaritteluun hukaten jatkuvasti pääjuonen punaisen langan. Kirjassa pysähdytään kaikenlaisten syvällisten tunnelmien ja ajatusten äärelle niin sodasta, rakkaudesta, kuin kaikesta näiden välillä. Parasta Mortonin teoksissa on aina taitava ajankuvaus ja jännittävä, loppua kohden tiuhentuva tunnelma, mutta nyt se lässähtää kaiken ylimääräisen vallatessa tilaa.

Tuli väkisin mieleen, onko kirjailijasta kehkeytynyt jo vähän liian kuuluisa, ettei editoinnista vastaavat tahot ole uskaltaneet puuttua sisältöön enempää? Olen aiemmin ajatellut lukevani kaikki teokset, mutta jos nyt kohtaan uuden yli viisisataasivuisen järkäleen, mietin toisen kerran.

Toisen päähenkilön virkaa toimittava Elodie on genressään hyvin stereotyyppinen historiaan ja tarinoihin ihastunut introvertti, hänen tulevan avioliittonsa kohtalon taas voi päätellä muutamasta lauseesta. Romaanissa on myös vähän erikoinen ratkaisu, minäkertojana toimii nimittäin kummitus. En loppujen lopuksikaan ole ihan varma mitä tästä ajattelin, minäkertoja myös aavemaiseen tapaansa haahuilee menemään menneen ja nykyisyyden välimaastossa, ja myös näitä osuuksia olisi voinut huoletta napakoittaa. Huokasin helpotuksesta, kun pääsin viimeiselle sadalle sivulle ja eniten odottamani loppuratkaisu alkoi vihdoin häämöttää.

Lähiviikkoina luvassa vaihtoehtoisia juonenkulkuja esittelevä Rose Napolitanon yhdeksän elämää. Toivottavasti sitä lukiessa pysyn paremmin hereillä!

kulttuuri kirjat
Kommentit (3)
  1. Pitkälti samanlaiset fiilikset minullakin tästä kirjasta. Joskus tuntuu, että mitä enemmän kirjasta on käytetty ylistyssanoja, sitä huonompi se on… Vaikka eihän tämä huono ollut. Loppuratkaisu (tai osa sitä) oli kyllä jännä. Toimisikohan tämä elokuvana?

    1. Monet Mortonin kirjat olisivat upeita valkokankaalle siirrettynä, mutta ehkä vaativat pituuksiensa puolesta tv-sarjan leffan sijaan.

  2. Kellontekijän tytär oli minullekin vähän pettymys, vaikka kaikista Mortonin kirjoista olenkin nauttinut. Paluu Rivertoniin ja Salaisuuden kantaja ovat suosikkini.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *