Kuparikettu ja Heikki Saure – Noitakirja: Nykynoidat ja noitien historiaa

Into 2021

♥♥♥

Jokainen on varmasti kuullut Keski-Euroopan 1500-1600-lukujen karmeista noitavainoista, mutta kotimainen noituus oli ainakin itselleni tuntemattomampaa. Aihe tuli vastaan ihan omassa elämässänikin, sain nimittäin kuulla juuri sukututkimusta tekevältä läheiseltäni, että yhtä 1600-luvulla elänyttä sukulaistani on syytetty noituudesta!

Tietokirjailija Heikki Sauren ja nykyajan noidan Kupariketun kirjoittama Noitakirja valottaa erityisesti suomalaisen noituuden historiaa ja nykytilaa. Kirjoittajien tavoitteena on ”noitien kunnianpalautus” ja näkökulma noituuteen on korostetun positiivinen. Sauren tietokirjaosuus tarkastelee lyhyissä kappaleissaan noituuden historiaa aina kalliomaalausten ajoista alkaen, Kuparikettu taas kertoo modernista noituudesta.

Merkittävintä itselleni Noitakirjassa oli sen ymmärtäminen, miten tärkeä rooli noidilla, tietäjillä, parantajilla ja šamaaneilla on ollut kansanperinteen välittäjinä ja luojina. Tunsinkin yllättävän suurta surua tajutessani, miten paljon tätä perinnettä on Suomessa kadonnut sekä noitien mutta myös ihan tavallisten, loitsuja ja lauluja arjessaan käyttävien ihmisten vainoamisen myötä.

Sauren tietokirjaosuus oli ihan mukiinmenevä, mutta suorien sitaattien runsas käyttö ja lähdeteosten jatkuva nimeäminen tuntui vähän erikoiselta valinnalta. Lainauksia viljeltiin myös tapauksissa, joissa kirjailija olisi voinut ilmaista asian sujuvammin omin sanoin.

En usko mihinkään yliluonnolliseen, itselleni samalla viivalla ovat niin kristinusko, horoskoopit kuin noituuden harjoittaminenkin. Pyrinkin tietoisesti suhtautumaan Kupariketun osuuteen avarakatseisesti, kurkistuksena itselleni tuntemattomaan elämäntapaan ja uskomusjärjestelmään.

Vaikka on luonnollisesti päivänselvää, ettei Kuparikettu kirjoita tutkimustietoon nojaten kuten Saure, hän vetää mielipiteissään silti mutkia vähän turhan suoriksi. Hän mm. aloittaa osuutensa kuvailemalla monin tavoin miten noidat ovat sitä ja tätä, joka tuntuu aika typistävältä. Näkökulma on myös hyvin länsimaakeskeinen ja muun muassa muiden kulttuurien noitaperinteistä lainaamiseen (jota kulttuuriseksi omimiseksikin kutsutaan) suhtaudutaan hämmentävän ongelmattomasti. Kirjan nimessä tai esipuheessa olisi voinut selkeämmin myös sanoa, että se tarkastelee nimenomaan suomalaista noituutta, sillä teos vain sivuaa muita Pohjoismaita eikä käsittele muuta maailmaa ollenkaan. Oikeampi nimi teokselle olisikin voinut olla Suomalainen noitakirja.

Kupariketun kirjoitustyyli on lavea, napakampi ilmaisu esimerkiksi liiallisia synonyymeja karsimalla olisi pitänyt keskittymiseni paremmin ruodussa. Nyt kirjan loppuosuus tuntui hieman työläältä.

Nykyajan noituudesta en tiennyt ennen tätä kirjaa juuri mitään ja koin tervetulleeksi sen, että nyt pystyn suhtautumaan ilmiöön avarakatseisemmin, yhtenä uskomusjärjestelmänä muiden joukossa. Tämä toimii varmasti hyvin myös oppaana noituuden harjoittamisesta kiinnostuneille. Kaiken kaikkiaan tietokirjana tämä oli ihan kiva, muttei millään yllä parhaimpien lukemieni tietokirjojen, kuten Miksi nukumme: Unen voima ja Ankeriaan testamentin, joukkoon. Noitakirjan lähteistä löytyi myös lisää tietokirjoja aiheesta kiinnostuneilla, to read-listalle menee ainakin Noitaäiti: Malin Matsintyttären tarina.

Lukuiloa loppuviikkoon!

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *