Lucy Foley – Jahti

Alkuteos The Hunting Party (2019)

Otava 2020

Suom. Satu Leveelahti

Viimeisimmästä dekkariarvostelusta on vierähtänyt jo aikaa, luin lokakuussa hengästyttävän upean Stuart Turtonin Evelynin seitsemän kuolemaa, jonka jälkeen olen jatkanut Hercule Poirot-projektiani ja kuunnellut klassikkosalapoliisiromaanin toisensa jälkeen äänikirjana.

Jahdin päähenkilöt, yhdeksän kolmekymppistä kaverusta, ovat tutustuneet nuorina opiskelijoina Oxfordin yliopistossa, jonka jälkeen heidän tiensä ovat kulkeneet eri suuntiin. He ovat pitäneet kuitenkin kiinni perinteestä pyhittää uudenvuoden vietto vanhalle kaveriporukalle ja tänä vuonna matkakohteeksi on valikoitunut syrjäinen huvila Skotlannin Ylämailla. Vähitellen pintakiilto ja näennäinen kohteliaisuus alkavat rapautua ja vanhat kaunat nostavat päätään. Karmean lopun loma saa, kun yksi ystävyksistä löytyy sankasta metsästä julmasti murhattuna.

Tartuin Jahtiin sen kutkuttavan alkuasetelman vuoksi; syrjäinen mökki, vanhat ystävykset, roppakaupalla likaisia salaisuuksia, murha. Ennakko-odotukset tulivat kuitenkin rymisten alas, sillä kirja on hämmästyttävän tylsä (huvittavaa on se, että kirjan kannessa myöskin pitkäveteisen dekkarin Nainen ikkunassa kirjoittanut A.J. Finn kuvaa Jahtia ”juonikkaaksi”.)

Paljon enemmän kuin dekkari, Jahti on kolmekymppisten elitististen lontoolaisten päänsisäistä puuduttava nurinaa, loputonta henkilöhahmojen persoonien ja taustojen kuvailua sekä satoja sivuja kestävää, ärsyttävää vihjailua heidän ja resortin työntekijöiden Suurista Kamalista Salaisuuksista. Vaikka tarinan taustoittamiseen käytetään neljäsataasivuisesta kirjasta vähintään kaksisataa sivua, jäävät hahmot silti yllättävän pinnallisiksi ja käyttäytyvät kuin huonon teatteriesityksen näyttelijät.

Dekkareihin kuuluu luonnollisena osana vasta loppusivuilla ratkeava mysteeri ja siten mielenkiinnon ylläpitämiseksi jännityksen tason tulee pysyä riittävän korkealla heti alkusivuista. Mielenkiinnottomien hahmojen puuduttava jaarittelu aiheutti lopulta sen, etten lopulta välittänyt ollenkaan kuka heistä kuoli ja miksi. Foley yrittää myös päivänselvästi johdatella epäilemään yhtä tiettyä henkilöä murhaajaksi toistamalla jatkuvasti hänen hurjan väkivaltaista salattua menneisyyttään, mutta tämä on niin lapsellisen osoittelevasti kirjoitettu, ettei siihen usko kokemattomampikaan dekkarien lukija.

Samoin lumisen luonnon toistuva kuvaaminen hirvittävän pelottavana ja raadollisena ympäristönä ei lisää ainakaan suomalaisen lukijan jännityksen tunnetta, vaan näyttäytyi lähinnä koomisena. Eräässä kohtauksessa vieraat esimerkiksi kävelevät muutaman kilometrin päähän lämpimästä mökistään vuoren juurelle, kunnes alkavat pelätä lumisateen alkavan, koska mitä ihmettä he sitten tekisivät – öö, laitatte hanskat käteen ja pipon päähän?

Oikeastaan ainoa mitä tästä jäi käteen, oli kasvanut matkakuumeeni Skotlantia kohtaan; nummet, vuoret ja satoja vuosia vanhat linnat vetävät nyt entistä enemmän puoleensa. Varovasti voisin suositella tätä myös lukijoille, jotka haluaisivat lukea modernin dekkarin, mutta kavahtavat kaikenlaista liiallista jännitystä. Lämpimämmin dekkarinnälkään suosittelen aiemmin mainitun Turtonin kirjan lisäksi keskiaikaiseen Tallinnaan sijoittuvaa Apteekkari Melchior-sarjaa tai Dolores Redondon Premio Planetan voittanutta Tämän kaiken minä annan sinulle.

kulttuuri kirjat
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *