Kate Elizabeth Russell – Vanessa

♥♥♥♥

Alkuteos My Dark Vanessa (2020)

WSOY 2020

Suom. Sari Karhulahti

”En ole uhri, koska en ole milloinkaan tahtonut olla, ja ellen tahdo, en ole.”

Kun lukee riittävän paljon, alkaa vastaan tulla samanlaisia teemoja ja alkuasetelmia sisältäviä kirjoja. Luin viime vuoden lopulla kotimaisen, Inga Maggan kirjoittaman umpisurkean Varjonyrkkeilijän, josta en löytänyt tärkeän aiheensa lisäksi oikein mitään positiivista sanottavaa. Olikin kiinnostavaa tarttua samalla aiheella varustettuun Vanessaan, joka herätti jo ennen ilmestymistään valtavasti keskustelua. Kate Elizabeth Russell kirjoittaa alkusanoissaan romaaninsa olevan täysin fiktiivinen, mutta on myöhemmin myöntänyt sen perustuvan hänen omiin nuoruudenkokemuksiinsa.

Teini-ikäinen Vanessa palaa kesän jälkeen Browickin sisäoppilaitokseen, jossa asiat ovat muuttuneet sitten viime lukukauden. Hän on riitaantunut parhaan ystävänsä Jennyn kanssa, eikä hänellä ole koulussa juurikaan muita ystäviä. Vanessa rakastaa kirjoittamista ja alkaa viettää yhä enemmän aikaa äidinkielenopettajansa professori Stranen luokkahuoneessa. Vähä vähältä opettajan pienet huomionosoitukset ja hipaisut muuttuvat peruuttamattomiksi teoiksi, jotka muuttavat Vanessan elämän suunnan. Toisessa ajassa, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, Stranea syytetään sopimattomasta käytöksestä useita teinityttöjä kohtaan. Kohun seurauksena Vanessa joutuu kasvotusten menneisyyden kanssa – oliko opettajan kanssa koettu ensirakkaus niin ongelmaton, kuin mitä hän on vuosikaudet itselleen uskotellut?

Vanessaa on tituuleerattu 2000-luvun Lolitaksi, eikä syyttä. En muista tästä Vladimir Nabokovin romaanista kovin paljoa, mutta mieleeni on jäänyt sen omituinen tunnelma, joka muistuttaa kovasti Vanessan tarjoamaa intensiivistä ja häiritsevää lukukokemusta. Kiinnostavasti Nabokovin Lolita kulkee mukana myös romaanin juonessa; Strane antaa sen oppilaalleen luettavaksi ja teoksesta poimitut ajatukset nousevat myös myöhemmin esiin Vanessan elämässä.

Russell ei valitse helppoa tietä, vaan käsittelee vaikeaa aihettaan pelkän mustavalkoisuuden ja hirviö-uhri-jaottelun sijaan monipuolisesti kuvaamalla Vanessan myönteisiä tunteita, jopa rakkautta, opettajaansa kohtaan tämän rajoja rikkovista ja kamalista teoista huolimatta. Tarina herättääkin valtavasti tunteita ja pakottaa lukijan hankalaan, mutta myös varsin kiinnostavaan positioon: lukija ikäänkuin tietää tai näkee suhteen tuhoavana hyväksikäyttösuhteena samalla, kun päähenkilö on vakaasti kiintynyt hyväksikäyttäjäänsä ja pitää tähän vapaaehtoisesti yhteyttä myös aikuisena, vuosikymmenien jälkeen.

Vanessan ja Stranen kielletyn suhteen eteneminen ja hienovarainen, ajoittain myös molemminpuolinen, valtapeli on kuvattu psykologisesti hyvin uskottavasti ja tarkkanäköisesti. Tarina tuokin hyvin esille sen, miten psyykkistä ja seksuaalista väkivaltaa sisältävät suhteet alkavat usein pienillä, asteittain vakavammiksi muuttuvilla teoilla. Samoin se näyttää riipaisevasti hyväksikäytön jättämän pitkän varjon ja myös sen, miten mieli pyrkii suojautumaan torjumalla tai muuntelemalla traumaattisia tilanteita ja muistoja. Kirjassa on useita, valtavan kamalia ja intensiivisiä kohtauksia, joissa Vanessan mieli ikään kuin karkaa ilmapallon lailla, kauas pois ahdistavista hetkistä.

Kaiken kaikkiaan hyvin mieleenpainuva teos, joka ei päästä lukijaansa helpolla. Suosittelen kirjaa pienellä varauksella: jos olet hyvin herkkä lukija tai olet itse kokenut jotain vastaavaa, kuin mitä tässä teoksessa kuvataan, voi lukeminen olla liian ahdistava kokemus. Myös jos englanti sujuu, tämä voi toimia vielä paremmin alkuperäiskielellä, nyt jotkin vanhahtavat sanavalinnat jäivät ärsyttämään suomennoksessa.

Viikonlopuksi on luvattu sateista säätä ainakin tänne pk-seudulle, joten sen voi hyvällä mielellä viettää kirja kourassa. Lisää luettavaa löydät arkistosta ja avainsanojen takaa!

Kulttuuri Kirjat

Maria Veitola – Veitola

♥♥♥

Johnny Kniga 2018

”Kun lukiossa Imatralla luokkakaverini suunnittelivat jatko-opiskeluitaan ja tulevia ammattejaan, minulla oli vain yksi suunnitelma: halusin Helsinkiin. Olin kyllästynyt hiljaisuuteen, samoihin naamoihin ja pikkukaupungin harrastusmahdollisuuksiin (ryyppääminen, aerobic ja kirjastossa käynti).”

Joskus kirjat löytävät lukijansa, en nimittäin tiennyt haluavani lukea Maria Veitolan elämänkertaa, ennen kuin näin sen kutsuvan, pinkin selkämyksen ystäväni kirjahyllyssä. Olen vuosien varrella katsonut muutaman jakson Yökylässä– ja Maria!-ohjelmia, mutten ollut muodostanut tästä tunnetusta mediapersoonasta ja toimittajasta sen suurempaa mielipidettä.

Se, että lukee riittävän erilaisia kirjoja, eikä koskaan kahta saman genren kirjaa peräkkäin, on yksi parhaimmista keinoista lukea paljon. Veitola oli kuin raikas tuulahdus kielellisesti kauniin, mutta myös tukahduttavan Minna Rytisalon Rouva C:n jälkeen. En muista lukeneeni toista puhekieleen nojaavaa kirjaa ja rentoon tekstiin kestikin muutaman sivun verran tottua, mutta kun pääsin vauhtiin, vei teos mennessään niin lapsuusmuistoihin Karjalaan, kuin vastasyntyneen vauvan äidin mietteisiin helsinkiläiseen kerrostaloasuntoon.

Veitola koostuu vuosien vuosien varrella eri lehtiin kirjoitetuista kolumneista, joiden taustoja kirjoittaja avaa kiinnostavasti niin, että teoksesta kasvaa virkistävän omaperäinen elämänkerta. Kolumnien väleihin lisätty nykyhetken reflektointi tuo myös hyvin esiin sen, miten Veitola on vuosien varrella muuttunut ja aikuistunut.

Luin jokunen kuukausi sitten Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelman Ihan ystävänä sanon, joka oli niin tasapaksu, etten jaksanut kirjoittaa siitä edes arvostelua. Veitola tarjoaakin kaikkea, mitä Härkösen kirjasta puuttui: huumoria, oivalluksen hetkiä ja kiinnostavia kurkistuksia itselleni tuntemattoman kirjoittajan päänsisäiseen maailmaan. Kuten muussakin media-alan työssään, Veitola laittaa itsensä myös kirjassaan ihailtavalla tavalla alttiiksi arvostelulle kertoen rehellisesti ja aidosti hyvin kipeistäkin elämänkokemuksistaan.

Eniten minut yllätti positiivisesti se, että Veitola kirjoittaa villin nuoruuden ja media-alan työnsä ohella suurimmaksi osaksi ihan tavallisista asioista: mielenterveyden rakoilusta, äitiyden kiemuroista, työelämän paineista ja suhteesta omiin vanhempiin. Kirjoittajan räiskyvä julkisuuden kuva mielessäni en todellakaan olettanut löytäväni teksteistä niin paljon samastumispintaa, kuin mitä niistä lopulta sain. Veitolan elämänkokemuksista on löydettävissä tosin myös elitistisiä piirteitä, jotka varmasti joitakin lukijoita ärsyttävät (kuten se miten hän hakee erillisyyttä ja vapautta, kurjuuden maksimointia, aurinkomatkaltaan Thaimaan saaristosta tai miten hänen terveyden ylläpidon luottohenkilöihin kuuluvat yksityislääkärin ohella niin terapeutti, kasvohoitaja kuin hierojakin).

Jos jotain olisin teoksessa muuttanut, niin ehdottomasti tekstin asettelun ja fonteilla kikkailun, joka oli omaan makuuni turhan levotonta. Haluan tekstini konservatiivisesti selkeissä kappalepötköissä, yhdellä fontilla kirjoitettuna ja jos jotain sisennyksiä tms. käytetään, tulisi niissä olla joku logiikka. Myöskään rakeiset valokuvat eivät oikein palvelleet tarkoitustaan, koska ne olivat niin epäselviä, ettei niistä saanut oikein mitään selvää. Keskittymiseni alkoi myös herpaantua kirjan puolivälin paikkeilla, pitkälti siksi, että eri teksteissä oli aika paljon samojen kokemusten ja näkökulmien toistoa, esimerkiksi sama tarina Imatran kirjaston musiikkiosastolta tuli luettua ainakin kolmisen kertaa.

Kotiutin kirjastosta juuri Kate Elizabeth Russellin Vanessan ja Elif Shafakin Booker-palkintoehdokkaan 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa, joista luvassa arvostelut lähiviikkoina. Pysy siis kuulolla!

Kulttuuri Kirjat