Mary Ann Shaffer & Annie Barrows – Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville


♥♥♥♥

Alkuteos The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society (2008)

Otava 2010

Suom. Jaana Kapari-Jatta

Törmäsin tähän erikoisesti nimettyyn romaaniin leffateatterissa, samanniminen elokuva on nimittäin julkaistu vuonna 2018 (sitä tähdittää mm. Downton Abbeystä tuttu Lily James). Kirja ehti roikkua to read-listallani muutaman vuoden, kunnes nyt vihdoin sain aikaiseksi kotiuttaa sen kirjastosta. Kirjalla on vähän katkeransuloinen tausta: se jäi Mary Ann Shafferin ainoaksi teokseksi hänen menehdyttyään syöpään kirjoittamisen loppuvaiheessa, romaanin viimeisteli julkaisukelpoiseksi Shafferin sisarentytär Annie Barrows.

Eletään vuotta 1946. Lontoo on selvinnyt, joskaan ei kolhuitta, toisen maailmansodan aikaisista rajuista pommituksista. Kirjailija Juliet Ashton on julkaissut sodan aikana mielialaa kohottavia kevyitä kolumneja erääseen tunnettuun päivälehteen, mutta nyt hän etsii uutta suuntaa uralleen toiveenaan kirjoittaa jotain vakavampaa. Kuin tilauksesta hän saa kirjeen tuntemattomalta Guernseyn saarella elävältä sikafarmarilta, Dawsey Adamsilta, joka kertoo löytäneensä aiemmin Julietin omistuksessa olleen kirjan. Pari alkaa kirjeenvaihtoon ja Adams kertoo natsi-Saksan miehityksen aikana puolivahingossa perustetusta lukupiiristä. Vähitellen Juliet saa kirjeitä myös muilta kirjallisuuspiiriin osallistuvilta ja tutustuu näin heidän moninaisiin elämäntarinoihinsa maailmansodan kurimuksessa. Juliet päättää lopulta matkustaa tälle piskuiselle saarelle, muttei osaa etukäteen aavistaa matkansa seurauksia..

Ajattelin ennakkoluuloisesti,että kokonaan kirjeiden varaan kirjoitettu romaani olisi puuduttava tai sekava, mutta kaikkea muuta; lukuisista henkilöistä ja ajallisesti etenevästä kirjeenvaihdosta koostuva tarina olikin sujuvaa luettavaa ja toimi kokonaisuutena oikein hyvin. Tämäntyyppinen kirjeromaani sopii hyvin erityisesti vähän keskittymiskyvyttömille lukijoille, koska yhtenäiset lukupätkät jäävät suht lyhyiksi.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville jättää samanlaisen lämpimän olon, kuin kylmänä talvipäivänä juotu kaakao. Pidin kovasti saarelaisten koskettavista tarinoista ja persoonallisista kertojaäänistä. Samoin ympäristö ja historiallinen tausta oli kuvattu kirjeiden kautta todella hyvin ja eri kirjoittajien äänet ja kokemukset täydensivät oivasti toisiaan.

Vaikka romaani sisältää myös aika ennalta-arvattavan romanttisen rakkaustarinan, saarelaisten sota-aikaiset kokemukset toivat siihen syvyyttä. Kirja täydensi taas yleissivistystäni, sillä en ollut aiemmin tiennyt koko Kanaalisaarten olemassaolosta, saati siitä, että se ne ovat olleet poikkeuksellisessa asemassa Iso-Britannian ainoana miehitettynä osana toisessa maailmansodassa.

Raadollisen natsimiehityksen aikana saarelaisten lukupiiristä saama ilo on käsinkosketeltavaa ja siten Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on ennen kaikkea myös oodi kirjoille ja lukemiselle. Kirjallisuus auttaa yhtä henkilöä valloittamaan ihastuksensa sydämen, toisen se taas pelastaa alkoholismin kirouksilta; kaikille lukeminen tarjoaa valonpilkahduksen loppumattoman tuntuisen pimeyden keskellä.

Jos laadukas historiallinen fiktio ja erityisesti maailmansodat tarinoiden näyttämönä kiinnostavat, suosittelen lämpimästi tutustumista australialaiskirjailija Kate Mortonin teoksiin! Blogista löytyvät kahden eri kirjan arvostelut, Kaukaiset hetket sekä Paluu Rivertoniin. Ylipäätään Englantiin sijoittuvia kirjoja taas löydä allaolevan avainsanan takaa.

Kulttuuri Kirjat

Elizabeth Strout – Olive Kitteridge


♥♥♥

Alkuteos Olive Kitteridge (2008)

Tammi 2020

Suom. Kristiina Rikman

Amerikkalaiskirjailija Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge voitti vuonna 2009 arvostetun Pulitzer-palkinnon, joka myönnetään yhdysvaltalaiselle kaunokirjalliselle teokselle. Odotukseni olivat korkealla, sillä ne muutamat lukemani Pulitzerin saaneet kirjat ovat ehdottomasti palkintonsa ansainneet: Anthony Doerrin toiseen maailmansotaan sijoittuva Kaikki se valo jota emme näe ihastutti niin, että matkustin kirjan perässä ranskalaiseen Saint Malon kaupunkiin, Jeffrey Eugenidesin Middlesex taas on yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani.

Olive Kitteridge on Crosbyn pikkukaupungissa asuva eläkkeelle jäänyt matematiikanopettaja. Hän on koskettanut opettajanuransa aikana monen kaupunkilaisen elämää, eikä hänen suorasukainen olemuksensa ole jättänyt ketään kylmäksi. Toisten näkemykset eivät tosin voisi Olivea vähempää kiinnostaa, ja myös hänellä itsellään on jos jonkinlaisia mielipiteitä naapureistaan ja elämänmenosta ylipäätään. Vaikkei Olive juuri käytä aikaansa haaveiluun, kaikkein eniten hän ehkä toivoisi, ettei mikään sen suuremmin muuttuisi. Mutta jos joku on elämässä vääjäämätöntä, on se nimenomaan muutos.

Strout luo kiinnostavan ja paikoin koskettavankin kudelman pienen kaupungin asukkaiden tragedioista, rakkauksista ja mutkikkaista keskinäisistä suhteista. Romaani on rakennettu omaperäisesti niin, että Olive Kitteridge esiintyy jokaisessa romaanin luvussa, välillä pääroolissa, välillä vain muiden kaupunkilaisten tarinoissa vilahtaen.

Olive oli kaikessa kompleksisuudessaan hirvittävän hyvin rakennettu hahmo ja häneen keskittyvät osuudet olivatkin romaanin parasta antia. Hän on samanaikaisesti hirvittävän ärsyttävä ja äksy, mutta toisaalta myös kovan kuorensa alla haavoittuvainen ja siten myös sympatiaa herättävä, kenties yksi parhaista vähään aikaan lukemistani päähenkilöistä. Olen vakaasti sitä mieltä, että tarvitsemme lisää tarinoita kaikenlaisista naisista sekä kirjoissa että valkokankaalla, myös Oliven kaltaisista hankalista iäkkäistä rouvista. Pidin myös Oliven ja hänen miehensä Henryn kolhiintuneen mutta arkisen kiintymyksen täyttämän parisuhteen kuvauksesta.

Saamansa Pulitzer-palkinnon lisäksi odotin rakastuvani romaaniin, koska luin siitä valtavan määrän positiivisia arvosteluja muista kirjablogeista. Mutta vaikka sivu toisensa jälkeen kääntyikin eikä lukeminen varsinaisesti tökkinyt, jäi syvin ihastumisen tunne kuitenkin uupumaan, enkä oikein osannut heti paikantaa mistä se johtui.

Ehkä jollain lailla luvut muistuttivat liikaa toisiaan, jokaisen tarinan keskiössä oli nimittäin Oliven tai jonkin toisen kaupunkilaisen mennyt tai paraikaa päälläoleva tragedia, joka jätettiin ikään kuin ilmaan leijumaan synkkänä pilvenä, vailla ratkaisua. Siten kirjan tunnelma jäi joistain koskettavan kauniista hetkistä huolimatta raskaaksi ja ahdistavaksi, joka ei nyt tässä hetkessä ollut sitä mitä olisin kaivannut. Osa tarinoista, kuten Oliven ja tämän miehen kidnappaus tai yhden asukkaan pojan osoittautuminen murhaajaksi tuntuivat myös jotenkin turhan raflaavilta, koska romaani sijoittui kuitenkin amerikkalaiseen pikkukylään.

Ihmettelin myös joitain juonenaukkoja. Esimerkiksi novellin Nälkä pääroolia näyttelevä Harmon ei jää vaimolleen kiinni pettämisestä, vaikka hän on käynyt jo pidemmän aikaa jokaikinen sunnuntaiaamu samassa kylässä asuvan nuorikkonsa luona. Samoin en ymmärtänyt sitä, miksi ohimenevä kohtaaminen anorektisen teini-ikäisen tytön kanssa oli tälle keski-ikäiselle miehelle niin valtavan vavisuttavan käänteentekevä. Teinkin lukemisen aikana jatkuvasti jonkinlaista aaltoliikettä; välillä imauduin jonkin luvun kyytiin, toisaalla jäin etäälle siksi, ettei lukemani tuntunut riittävän todelta. Olisin ehkä lopulta halunnut lukea vain Oliveen itseensä keskittyvän elämänkertatyyppisen tarinan.

Vaikken välttämättä lue Olive Kitteridgestä julkaistua jatko-osaa (englanniksi Olive, Again), aion aivan varmasti katsoa kuitenkin tästä ensimmäisestä tehdyn tv-sarjan, vähintään siksi, että sitä tähdittää loistava Frances McDormand. Sarja löytyy sekä Yle Areenasta että HBO:lta, trailerin näet täältä.

Kulttuuri Kirjat