Sisko Savonlahti – Kai minä halusin tätä

(kyllä, kuvassa jogurttia puurossa – vahva suositus!)

♥♥♥

Gummerus 2021

Lukaisin kirjailija ja toimittaja Sisko Savonlahden sipsintuoksuisen menestysteoksen Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu muutama vuosi sitten  ja kuten moni muu, nautin mutta myös vähän ärsyynnyin siitä. Nyt Savonlahti jatkaa autofiktion tiellä, päähenkilö on tosin vanhentunut jokusen vuoden. Kai minä halusin tätä-romaanin 37-vuotias päähenkilö on saanut sen mistä esikoisteoksessa haaveili: ihanan miesystävän, jonka kanssa hän muuttaa yhteen sievään pieneen kotiin. Elämä tuntuu kuitenkin tahivan paikoillaan ja onni karkaa yhä kaeummas käsistä, työelämä ei tuota tyydystä, eikä oma ulkonäkö miellytä. Miksi kaiken pitääkin olla niin vaikeaa?

Kai minä halusin tätä jätti samalla tavalla kaksijakoisen fiiliksen, kuin esikoinen. Kirjat, joiden kohdalla olen nauranut ääneen voi laskea yhden käden sormilla, mutta Savonlahden lakoninen musta huumori istuu juuri omaan makuuni. Maailma on täynnä vaikeuksien kautta voittoon kulkevia kasvutarinoita, samoin kaikenlaisia (valkoisten hetero-) miesten kirjoittamia kokemuksia elämästä. On mahtavaa elää aikaa, jolloin neljääkymppiä lähestyvän helsinkiläisnaisen arkinen kerronta on riittävän tärkeää ylittämään julkaisukynnyksen. Juonettomuus ja arkisuus ei vaivannut, onhan elämä useimmiten juuri kuvatun kaltaista tavallista tallaamista.

Toisaalta taas päähenkilön itseinho on ajoittain hyvinkin väsyttävää seurattavaa. Vaikkei kaikkea pahoinvointia toki tarvitse medikalisoida, oli itselleni helpottavaa, että tässä toisessa teoksessa tuodaan selvemmin esiin se, että kertoja sairastaa masennusta, jolloin epätoivo ja paikallaan junnaaminen saavat ymmärrettävämmät kehykset. Samoin, vaikkei masennus ole sairautena yksinkertaisesti syy-seuraus-tyyppisesti selitettävissä, tuodaan kertojan lapsuudesta ja aiemmista kokemuksista hyvin taustaa, joka ensimmäisestä kirjasta puuttui. 

Kuten esikoisen kohdalla, arvelen, että tätä varmasti inhoaa, jos ei löydä siitä minkäänlaista tarttumapintaa. Kirjaa ymmärtääkseen ei välttämättä tarvitse olla kokenut masennusta, sillä ainakin itse tunnistin hyvin silloin tällöin elämässä pulpahtavan tyytymättömyyden, tyhjyyden ja ajelehtimisen tunteen – vaikka kaikki olisi ulkopuolelta katsottuna ihan hyvin. Jos et ole koskaan haahuillut Tori-kauppojen syövereissä etsien pakkomielteisesti juuri sitä oikeaa lamppua tai uskonut vakaasti, että olisit onnellisempi kun saisit sen, tämän tai tuon ulkonäkökompleksin ratkaistua, et varmaan myöskään nauti tästä kirjasta.

Savonlahden autofiktioarkku tuntuu nyt olevan ammennettu tyhjiin, joten on kiinnostava nähdä mitä hän keksii kirjoittaa seuraavaksi.

Pieni uusi lukija syntyy maailmaan viimeistään kuukauden kuluttua, jolloin blogi jää tauolle. Aloittelin juuri Koko Hubaran ensimmäistä kaunokirjallista tuotosta, Bechiä, katsotaan ehdinkö saamaan sen loppuun. Hubaran loistavan esikoisteoksen, Ruskeat tytöt, arvostelun löydät vanhan blogin puolelta!

Kulttuuri Kirjat

Ragnar Jónasson – Pimeys


♥♥

Alkuteos Dimma (2015)

Tammi 2021

Suom. Vilja-Tuulia Huotarinen

Luen hyvin harvoin Pohjoismaihin sijoittuvia  nordic noir-dekkareita (tai katson sarjoja), joissa vaivaa usein samantyyppisinä toistuvat kuviot: päähenkilönä introvertti mutta nerokas poliisi, jonka psyykettä verottaa Suuri Synkkä Salaisuus, poikkeuksellisen julmat rikokset tapahtuvat epäuskottavasti pienessä ja muutoin rauhallisessa maassa/kunnassa, rikos kytkeytyy jotenkin päähenkilön omaan elämään tai tämä itse joutuu tulilinjalle. Usein myös tapahtumat ovat niin karmivia, etten millään pysty nauttimaan lukemisesta.

En olekaan onnistunut löytämään Stieg Larssonin upean Millennium-trilogian jälkeen yhtä vavahduttavaa pohjoismaista dekkarilukukokemusta. Äitiyslomalle jäätyä ajattelin kuitenkin antaa mahdollisuuden Islantiin sijoittuvalle Hulda-trilogian avausosalle, koska Ragnar Jónassonin idea kulkea kirja kirjalta ajassa taaksepäin tuntui kivan tuoreelta.

Hulda Hermannsdottir on työskennellyt koko työuransa Reykjavikin poliisissa, kunnes esimies kutsuu hänet palaveriin ilmoittaakseen, että hänen on aika siirtyä muutaman viikon kuluttua pysyvästi eläkkeelle. Hulda saa luvan käyttää viimeiset työpäivänsä haluamansa ratkaisemattoman tapauksen käsittelyyn ja hän päätyy valitsemaan merenrannasta kuolleena löytyneen venäläisnaisen tapauksen. Kuolema on kirjattu itsemurhana, mutta Hulda epäilee toisin. Alkaa kilpajuoksu aikaa vastaan.

Pimeys on yhtä harmaa kuin kansikuvansa, enkä tule varmasti muistamaan siitä yhtään mitään vuoden kuluttua. Dekkari olisi ihan kiva harrastelijatuotoksena mutta globaalisti laajalle käännettynä (ja ylistettynäkin) kirjallisuutena se ei lunasta paikkaansa ja päätyy siksi yliarvostetut-avainsanan alle. Tärkeintä dekkareissa on luonnollisesti aina murhamysteeri, joka on ihan mukiinmenevä, muttei herätä kaivattua tunnetta, ettei kirjaa voisi laskea kädestään tai saa sydämen sykettä kiihtymään. Pimeydessä sivutaan isoja teemoja, mutta siinä ei ehkä lyhyen pituutensakaan vuoksi syvennytä riittävästi oikein mihinkään. Erityisesti Huldan Suuri Synkkä Salaisuus on psykologisessa mielessä jopa heikosti kirjoitettu ja sen olisi voinut jättää vaikka kokonaan pois.

Turhaudun helposti, jos tunnen etten saa kirjaan käyttämääni ajalleni vastinetta. Heppoisuudestaan huolimatta luin 200 sivuisen dekkarin nopeasti sen suuremmin ärsyyntymättä ja se sopiikin parhaiten välipalakirjaksi tai nopsaksi kesälomakirjaksi, sen järisyttävämpää kokemusta siltä on turha odottaa. Ihan viime metreille sijoittuu kuitenkin kehumisen arvoinen twisti, joka sai ainakin itseni yllättymään.

Hulda-sarjan seuraava osa sijoittuu aikaan kymmenen vuotta ennen Pimeyttä, mutta itse jätän varmastikin loput osat lukematta. Jos vauva vielä pysyy mahassa seuraavat viikot, luvassa on vielä arvostelu Sisko Savonlahden uutukaisesta Kai minä halusin tätä. Sillä aikaa voit tsekata arvostelun Savonlahden esikoisteoksesta Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Kulttuuri Kirjat