(kyllä, kuvassa jogurttia puurossa – vahva suositus!)

♥♥♥

Gummerus 2021

Lukaisin kirjailija ja toimittaja Sisko Savonlahden sipsintuoksuisen menestysteoksen Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu muutama vuosi sitten  ja kuten moni muu, nautin mutta myös vähän ärsyynnyin siitä. Nyt Savonlahti jatkaa autofiktion tiellä, päähenkilö on tosin vanhentunut jokusen vuoden. Kai minä halusin tätä-romaanin 37-vuotias päähenkilö on saanut sen mistä esikoisteoksessa haaveili: ihanan miesystävän, jonka kanssa hän muuttaa yhteen sievään pieneen kotiin. Elämä tuntuu kuitenkin tahivan paikoillaan ja onni karkaa yhä kaeummas käsistä, työelämä ei tuota tyydystä, eikä oma ulkonäkö miellytä. Miksi kaiken pitääkin olla niin vaikeaa?

Kai minä halusin tätä jätti samalla tavalla kaksijakoisen fiiliksen, kuin esikoinen. Kirjat, joiden kohdalla olen nauranut ääneen voi laskea yhden käden sormilla, mutta Savonlahden lakoninen musta huumori istuu juuri omaan makuuni. Maailma on täynnä vaikeuksien kautta voittoon kulkevia kasvutarinoita, samoin kaikenlaisia (valkoisten hetero-) miesten kirjoittamia kokemuksia elämästä. On mahtavaa elää aikaa, jolloin neljääkymppiä lähestyvän helsinkiläisnaisen arkinen kerronta on riittävän tärkeää ylittämään julkaisukynnyksen. Juonettomuus ja arkisuus ei vaivannut, onhan elämä useimmiten juuri kuvatun kaltaista tavallista tallaamista.

Toisaalta taas päähenkilön itseinho on ajoittain hyvinkin väsyttävää seurattavaa. Vaikkei kaikkea pahoinvointia toki tarvitse medikalisoida, oli itselleni helpottavaa, että tässä toisessa teoksessa tuodaan selvemmin esiin se, että kertoja sairastaa masennusta, jolloin epätoivo ja paikallaan junnaaminen saavat ymmärrettävämmät kehykset. Samoin, vaikkei masennus ole sairautena yksinkertaisesti syy-seuraus-tyyppisesti selitettävissä, tuodaan kertojan lapsuudesta ja aiemmista kokemuksista hyvin taustaa, joka ensimmäisestä kirjasta puuttui. 

Kuten esikoisen kohdalla, arvelen, että tätä varmasti inhoaa, jos ei löydä siitä minkäänlaista tarttumapintaa. Kirjaa ymmärtääkseen ei välttämättä tarvitse olla kokenut masennusta, sillä ainakin itse tunnistin hyvin silloin tällöin elämässä pulpahtavan tyytymättömyyden, tyhjyyden ja ajelehtimisen tunteen – vaikka kaikki olisi ulkopuolelta katsottuna ihan hyvin. Jos et ole koskaan haahuillut Tori-kauppojen syövereissä etsien pakkomielteisesti juuri sitä oikeaa lamppua tai uskonut vakaasti, että olisit onnellisempi kun saisit sen, tämän tai tuon ulkonäkökompleksin ratkaistua, et varmaan myöskään nauti tästä kirjasta.

Savonlahden autofiktioarkku tuntuu nyt olevan ammennettu tyhjiin, joten on kiinnostava nähdä mitä hän keksii kirjoittaa seuraavaksi.

Pieni uusi lukija syntyy maailmaan viimeistään kuukauden kuluttua, jolloin blogi jää tauolle. Aloittelin juuri Koko Hubaran ensimmäistä kaunokirjallista tuotosta, Bechiä, katsotaan ehdinkö saamaan sen loppuun. Hubaran loistavan esikoisteoksen, Ruskeat tytöt, arvostelun löydät vanhan blogin puolelta!