Laura Manninen – Sitten tapasin pehmeän miehen
♥♥
Otava 2020
”Minä pidän miehistä ja miehet pitävät minusta. Ainakin aluksi.”
Suunnittelin lukevani alkuvuodesta Finlandia-palkitun Pajtim Statovcin Bollan, mutten yksinkertaiseti pystynyt Unohtamisen taidon jälkeen tarttumaan toiseen väkivaltaa ja sotaa sisältävään romaaniin. Etsiskelinkin välipalakirjan nälkään Helmet-kirjastojen Ellibsistä sopivaa e-kirjaa ja bongasin sieltä Laura Mannisen Sitten tapasin pehmeän miehen. Teos on Mannisen toinen romaani, kehuttu esikoisteos Kaikki anteeksi kertoo parisuhdeväkivallasta kummuten kirjailijan omista kokemuksista.
Helsinkiläinen Marjaana kohtaa rappukäytävässä vuosien takaisen heilansa Pehmeän miehen. Kohtaaminen vie Marjaanan vuosikymmenien taa ja saa hänet muistelemaan menneitä poikaystäviä ja erilaisia mieskuvioita, joita on ollut jos jonkinnäköisiä. Onnistuiko avoin parisuhde Taiteellisen miehen kanssa, entä löytyikö rakkaus Kompostoivan miehen kommuunin lattialta?
Olen useassa (mm. Vaimotestin ja Lähikaupan naisen) arvostelussa kirjoittanut, etten pidä moniakaan teoksia hauskoina, vaikka ne on sellaisiksi takakansitekstissä tituuleerattu. Sitten tapasin pehmeän miehen menee lupailuissaan vielä asteen pidemmälle kuvaten kirjan olevan ”törkeän hauska”, joten suhtauduin siihen jo lähtökohtaisesti varauksella.
Sitten tapasin pehmeän miehen rakentuu Marjaanan muistelmille elämänsä varrella kohtaamistaan miehistä, nojaten vahvasti karikatyyreihin ja mustaan huumoriin. Parisuhdekuvaukset saivat kuitenkin aikaan naurun sijaan hämmennystä ja inhotustakin, lähes kaikki kirjan miehet olivat nimittäin itsekeskeisiä, sosiaalisilta taidoiltaan viisivuotiaan tasolla olevia idiootteja. Ja mitä tekee päähenkilömme Marjaana miesten pyöriessä oman napansa ympärillä? Joustaa, pyrkii muuttamaan itseään ja vaikenee (ja on kaiken lisäksi aina parisuhteessa ollesssaan surkea ystävä). Ehkä olen huumorintajuton feministi, mutten ihan oikeasti ymmärrä mitä törkeän hauskaa on kirjassa, joka koostuu toinen toistaan surkeammin päättyvistä parisuhdeviritelmistä kuvottavan itsekkäiden miesten kanssa.
Romaanin päähenkilönä Marjaana jää hyvin etäiseksi, häneen ikään kuin liimataan ominaisuuksia ja mielenkiinnon kohteita, mutten silti missään vaiheessa oikein välittänyt mitä hänelle lopulta käy. Myös lähes kaikki muut henkilöhahmot olivat jotenkin kummallisia karikatyyrejä.
Lopulta kirjassa taisi olla vain muutama kohta, joiden aikana oikeasti hymähdin ääneen, erityisesti Marjaanan äidin käsistä lähtevä marsuharrastus oli hauskasti kirjoitettu. Muuten jollain lailla tunnistin jatkuvasti niitä kohtia, joiden olisi pitänyt olla hauskoja, mutta jäivät yhdentekeviksi, oudoiksi tai jopa masentaviksi. Erityisen surkeita olivat Marjaanan terapeuttiin keskittyvät luvut, terapeutin toiminta oli kirjassa niin epäammattimaista ja absurdia, että tunsin melkein myötähäpeää kirjailijan puolesta. Kaiken kaikkiaan olisin siis kaivannut oivaltavampaa ja hienovaraisempaa huumoria.
Positiivisena pidin kuitenkin sitä, miten ihastuttavan suoraan seksuaalisuudesta oli kirjoitettu, myös päähenkilön sosiaalityöntekijyys oli yllättävä plussa, sosiaalialan ammattilaisiin kirjojen päähenkilöinä törmää hyvin harvoin.
Muutamasta positiivisesta seikasta huolimatta neuvoisin kuitenkin jättämään tämän väliin ja valitsemaan huumorintarpeessa esimerkiksi Anni Saastamoisen Sirkan tai Kristiina Sahan Minäpäivät! Lukuiloa viikkoon!
