Stuart Turton – Evelynin seitsemän kuolemaa

♥♥♥♥

Alkuteos The seven deaths of Evelyn Hardcastle (2018)

Otava 2020

Suom. Jaakko Kankaanpää

Apteekkari Sebastian Bell herää hengästyneenä keskeltä metsää muistinsa menettäneenä mielessään vain yksi nimi, Anna. Hän tajuaa välittömästi olevansa kuolemanvaarassa ja kuulee myös jonkun toisen henkilön juoksevan lähietäisyydellä karkuun, kunnes takaa-ajo päättyy laukaukseen. Tuntemattomaksi jäänyt avunantaja sujauttaa Bellin taskuun kompassin, jonka seurauksena hän löytää tiensä Blackheathin kartanoon. Kartanon vieraat eivät tunnu olevan kiinnostuneita metsän tapahtumista, vaan keskittyvät valmistautumaan illan loisteliaisiin juhliin, jotka on järjestetty Hardcastlen perheen tyttären Evelynin kunniaksi.

Vähitellen käy ilmi, että kartanossa ja sen vieraissa on jotakin pahasti vialla ja Bellin mielessä elääkin täysin toinen henkilö, jolle on annettu tehtäväksi ratkaista Evelynin illalla tapahtuva traaginen murha. Jotta tämä ei olisi tarpeeksi hirvittävää, kaikki vieraat, Evelyn mukaan lukien, heräävät henkiin joka ikinen aamu seuraavien kahdeksan päivän ajan jos murhaa ei saada selvitettyä. Mutta kehen kartanon vieraista voi luottaa ja ketkä ovat valmiita puukottamaan selkään heti silmän välttäessä? Kuka ihme haluaisi murhata nuoren ja sievän Evelynin? Ja ennen kaikkea, kuka on vastuussa koko murhamysteerin järjestämisestä?

Evelynin seitsemän kuolemaa on niin omaperäisen nerokas, että on selvää sen kirjoittamisen vaatineen poikkeuksellista älykkyyttä. Kirja ampaisee liikkeelle sellaisella intensiteetillä, taustojaan kummemmin selittelemättä, ettei lukijan auta kuin yrittää pitää hatustaan kiinni ja pysytellä kyydissä. Tunnelma on hengästyttävän jännittävä; vaikka kirja ei taukoamatta mässäile verellä, tunne siitä, että mitä tahansa voi tapahtua kenelle tahansa pitää ottessaan niin, että pelkäsin iltalenkillä omaa varjoanikin…

Turton tuntee selvästi perinteisen dekkarigenren viljellen jo Agatha Christien ajoilta tuttuja teemoja, kuten aatelissuvun synkkiä salaisuuksia maalaiskartanon toimiessa tarinan puitteena. Ainutlaatuisen Evelynin seitsemästä kuolemasta tekee kuitenkin se, että kirjailijalla on rohkeutta myös poiketa totutuista genren suuntaviivoista tuomalla juoneen kutkuttavia yliluonnollisia elementtejä, joista suurinta roolia näyttelevät loistavasti toteutetut sielunvaellus- ja aikamatkustusteemat.

Evelynin seitsemän kuolemaa vaatii lukijalta tiukkaa keskittymistä, koska siinä esiintyy valtava määrä juonen seuraamisen kannalta tärkeitä henkilöhahmoja ja pienenpieniä tapahtumia, jonka seurauksena jouduinkin useampaan otteeseen selailemaan sivuja takaisinpäin. Oman ominaisen haasteensa tekee se, että päähenkilö vaeltaa jopa kahdeksassa eri isännässä yhden päivän ajan ja tämä yksi päivä katkeaa jokaisen isännän kohdalla useampaan eri pätkään (jokainen kerta kun isäntä nukahtaa/menettää tajuntansa, päähenkilön sielu vaeltaa joko seuraavaan tai edelliseen hahmoon).

Mikään helposti läpikahlattu dekkari tämä siis ei todellakaan ole, mutta Turton tekee hyvää työtä kerratessaan jatkuvasti henkilöitä, heidän vuorovaikutussuhteitaan ja muita oleellisia tapahtumia. Kirjassa on myös seuraamisen helpottamiseksi laadittu ihastuttava kartanoalueen kartta ja juhlien kutsuvieraslista.

Tämä oli siis kaiken kaikkiaan vaikuttava kokonaisuus ja lukisin mielelläni myös jatkossa dekkareita, joissa käytetään hyväksi yliluonnollisia elementtejä! Lisää arvosteluja löydät tuttuun tapaan allaolevan avainsanan takaa.

Kulttuuri Kirjat

Antti Holma – Kaikki elämästä(ni)

♥♥♥

Otava 2020

Kirjoitin Mercedes Bentson omaelämäkerrassa Ei koira muttei mieskään, etten ihaile tai fanita juuri ketään julkisuuden henkilöä riittävästi, että jaksaisin olla kiinnostunut heidän elämäntarinastaan. Yhden poikkeuksen tähän tekee Antti Holma, jonka podcastiin Auta Antti ihastuin tulenpalavasti vuosi sitten ja pidin myös ihan kaikkein rasvaisimmat ja ällöttävimmät kohdat poislukien Auta Antin edeltäjästä, Radio Sodomasta.

Luin myös Holman New Yorkista käsin kirjoittamaa, älyttömän hauskaa blogia Harpunsoittajan vaimo, jonka kirjoittamisen hän on sittemmin surukseni lopettanut. Ristiriitaista kyllä, en ole lukenut hänen esikoisteostaan Järjestäjää, pitkälti siksi, että se on saanut sen verran heikkoja arvioita enkä ole ollut valmis muuttamaan käsitystäni Holman taituruudesta (lapsellista, tiedän).

Kaikki elämästä(ni) mainostaa olevansa Holman ”elämän ja ajattelun kokonaisesitys”, autofiktiivinen teos, jossa hän matkaa lapsuutensa kotipaikkakunnalta Sonkajärveltä Helsinkiin ja aina New Yorkiin asti. Teos jättää hämmentyneen olon, kenties tarkoituksellakin, nimittäin jo lähtökohtaisesti kirja, joka käsittelee sen kirjoittamisen hankaluutta, on erikoinen.

Romaani on yhdistelmä jonkinlaista autofiktiivista kasvukertomusta, rietasta huumoria, taiteilijan kipuilua kirjoitustyönsä edessä, rakkaustarinaa – ja kaiken tämän ytimessä kulkee lonkeronsa joka puolelle ojentava häpeän tunne. Holman tuttu, loistava ironia ja pilkka osuvat, kuten aiemminkin, kaikkiin ja kaikkeen, ennen kaikkea Suomeen ja suomalaisiin sekä kulttuurialan ihmisiin ja -rakenteisiin (tämänkaltainen suorapuheinen tyyli varmasti vaatiikin se, että asuu meren tuolla puolen..).

Kuten tavallista, suorapuheiselta tarkastelulta ei säästy kirjailija itsekään, vaan hän tuttuun tapaan läväyttää lukijan eteen myös kaikkein häpeällisimmät kokemuksensa. Holman tuotannossa toistuvatkin mielenkiintoiset ristiriitaisuudet – hän työskentelee kirjailijana/taitelijana mutta toisaalta kritisoi voimakkaasti kulttuurialaa ja katuu monia tekemiään projekteja ja ahdistuu tulevista. Hän myös kirjoittaa ja kertoo voimakkaasta häpeän tunteesta mutta toisaalta tuo hyvin herkkiä ja henkilökohtaisia elämänkokemuksiaan julki (ehkä se on katarttista!).

Romaanin teksti on nautinnollisen elävää, Holmalla on ainutlaatuinen tapa kuvata henkilöitä ja tilanteita tunnistettavasti, samanaikaisesti riipivän kauniisti ja tragikoomisesti. En muista lukeneeni toista, yhtä aitoa kuvausta pienen kylän pysähtyneestä tunnelmasta ja siitä kummallisesta tunteesta, kun aikuisena kotiseudulle palatessa nuoruuden muistot palaavat mieleen ja samalla kaikki tuntuu pienentyneen.

Vaikken miellä omaa huumoriani järin kultivoituneeksi tai laadukkaaksi, irstas ja huono munaläppä ei edelleenkään uponnut, vaan koin sen rikkovan muuten soljuvan kerronnan. Erityisesti irstailevat dialoginpätkät kirjan (osittain fiktiivisten) hahmojen kesken, tuntuivat väkinäisen ja väsyneen hauskoilta, ihan kuin Holma ei luottaisi siihen, että kirjan tarina kantaa itsessään, ilman että se on pakko lyödä välillä täysin läskiksi.

Holma on käyttänyt nyt elämäntarinaansa ja siitä poimittua herkullista huumoria ja kipeitä kokemuksia sekä podcastissaan,että kirjassaan. Nyt saattaa olla edessä tilanne, jossa nämä tarinat on tyhjentävästi kerrottu ja on aika astua toisenlaisille poluille. Jään innolla odottamaan, mitä hän keksii seuraavaksi!

Kulttuuri Kirjat