Aino Vähäpesola – Onnenkissa
♥♥♥
Kosmoskirjat 2019
”Nainen on sanana täynnä sosiaalisia koodeja, puheen, eleiden ja pukeutumisen kulttuurisidonnaisia sääntöjä. Samalla se on tyhjä käsite, kunnes konkreettiset naiset täyttävät sen omalla tavallaan. Se on ihanne, joka ei perustu todellisiin naisiin vaan jonkinlaiseen epärealistiseen kuvitelmaan heistä.”
Aino Vähäpesola on helsinkiläinen esikoiskirjailija, jonka teos on riemuisa sekoitus autofiktiota, esseekokoelmaa ja kirjallisuuden analyysiä. Ensiksi on sanottava, miten huiman hienoa on se, että elämme vihdoin ajassa, jossa 24-vuotiaan naisen näkemykset elämästä ja yhteiskunnan epäkohdista ansaitsevat tulevan kuulluksi, julkaistuksi ja keskustelluksi. Kirjassa on oikeastaan kaksi päähenkilöä, autofiktion mukaisesti kirjailija itse sekä vuoropuhelun toinen osapuoli, 1900-luvun alussa elänyt suomenruotsalainen runoilija Edith Södergran.
Vähäpesola vakuutti välittömästi kirjoituslahjoillaan, miten ihmeessä esikoiskirjailija voi kirjoittaa näin hurjan upeaa suomen kieltä (meinasin kirjoittaa nuori esikoiskirjailija,mutta tajusin että se kuulosti hieman ikärasistiselta)! Onnenkissa ei vakuuta vain kielellisesti, se on myös huisin älykäs, pohdiskeleva ja tiukasti kiinni tässä ajassa. Kirjailija asettaa itsensä mahtavalla itsevarmuudella alttiiksi arvostelulle sekä vahvoilla (ja vakuuttavilla) feministisillä näkemyksillään että tuomalla kirjansa raaka-aineiksi hyvin henkilökohtaisia kokemuksia omasta elämästään, mm. seksuaalisuudestaan. Vähäpesola elää ja kirjoittaa todeksi feministisen tunnuslauseen, henkilökohtainen on poliittista.
Loppua kohden kompastuin kuitenkin liialliseen tajunnanvirtamaisuuteen ja samojen aiheiden ympärillä pyörimiseen luvusta toiseen. Kirjaa poikkileikkaava suurin teema, Edith Södergranin elämän ja runojen tulkinta feminististen silmälasien läpi, kulki kyllä upean soljuvasti luvusta toiseen, myös siirtymät kirjailijan omista elämänkokemuksista suurempiin teemoihin sinänsä lomittuivat toisiinsa jouhevasti. Olisin kuitenkin kaivannut lukujen välille lisää erillisyyttä, nyt koko kirja jäi jollain lailla vähän mössömäiseksi ja tuntui olevan yhtä isoa lukua.
Vaikka Onnenkissassa on myös kevyempää sävyä ja hieman huumoriakin, päällimmäiseksi tunteeksi jäi itselleni ilmavuuden puutteen aiheuttama hengästyminen, Vähäpesola kun tuntuu haluavan kommentoida vähän kaikkea. Ongelma kiteytyy varmasti aika vahvasti myös itseeni lukijana, luen ensisijaisesti viihtyäkseni, en sivistyäkseni ja haluan yleensä ahmia tarinoita, en niinkään pysähtyä älyllisyyden äärelle päiväkausiksi.
Sen verran uskottava teos kuitenkin oli, että vaikka en ehkä tarttuisi vastaavantyyppiseen esseekokoelmaan, lukisin aivan varmasti kirjailijan kirjoittaman romaanin!
