Ragnar Jónasson – Pimeys
♥♥
Alkuteos Dimma (2015)
Tammi 2021
Suom. Vilja-Tuulia Huotarinen
Luen hyvin harvoin Pohjoismaihin sijoittuvia nordic noir-dekkareita (tai katson sarjoja), joissa vaivaa usein samantyyppisinä toistuvat kuviot: päähenkilönä introvertti mutta nerokas poliisi, jonka psyykettä verottaa Suuri Synkkä Salaisuus, poikkeuksellisen julmat rikokset tapahtuvat epäuskottavasti pienessä ja muutoin rauhallisessa maassa/kunnassa, rikos kytkeytyy jotenkin päähenkilön omaan elämään tai tämä itse joutuu tulilinjalle. Usein myös tapahtumat ovat niin karmivia, etten millään pysty nauttimaan lukemisesta.
En olekaan onnistunut löytämään Stieg Larssonin upean Millennium-trilogian jälkeen yhtä vavahduttavaa pohjoismaista dekkarilukukokemusta. Äitiyslomalle jäätyä ajattelin kuitenkin antaa mahdollisuuden Islantiin sijoittuvalle Hulda-trilogian avausosalle, koska Ragnar Jónassonin idea kulkea kirja kirjalta ajassa taaksepäin tuntui kivan tuoreelta.
Hulda Hermannsdottir on työskennellyt koko työuransa Reykjavikin poliisissa, kunnes esimies kutsuu hänet palaveriin ilmoittaakseen, että hänen on aika siirtyä muutaman viikon kuluttua pysyvästi eläkkeelle. Hulda saa luvan käyttää viimeiset työpäivänsä haluamansa ratkaisemattoman tapauksen käsittelyyn ja hän päätyy valitsemaan merenrannasta kuolleena löytyneen venäläisnaisen tapauksen. Kuolema on kirjattu itsemurhana, mutta Hulda epäilee toisin. Alkaa kilpajuoksu aikaa vastaan.
Pimeys on yhtä harmaa kuin kansikuvansa, enkä tule varmasti muistamaan siitä yhtään mitään vuoden kuluttua. Dekkari olisi ihan kiva harrastelijatuotoksena mutta globaalisti laajalle käännettynä (ja ylistettynäkin) kirjallisuutena se ei lunasta paikkaansa ja päätyy siksi yliarvostetut-avainsanan alle. Tärkeintä dekkareissa on luonnollisesti aina murhamysteeri, joka on ihan mukiinmenevä, muttei herätä kaivattua tunnetta, ettei kirjaa voisi laskea kädestään tai saa sydämen sykettä kiihtymään. Pimeydessä sivutaan isoja teemoja, mutta siinä ei ehkä lyhyen pituutensakaan vuoksi syvennytä riittävästi oikein mihinkään. Erityisesti Huldan Suuri Synkkä Salaisuus on psykologisessa mielessä jopa heikosti kirjoitettu ja sen olisi voinut jättää vaikka kokonaan pois.
Turhaudun helposti, jos tunnen etten saa kirjaan käyttämääni ajalleni vastinetta. Heppoisuudestaan huolimatta luin 200 sivuisen dekkarin nopeasti sen suuremmin ärsyyntymättä ja se sopiikin parhaiten välipalakirjaksi tai nopsaksi kesälomakirjaksi, sen järisyttävämpää kokemusta siltä on turha odottaa. Ihan viime metreille sijoittuu kuitenkin kehumisen arvoinen twisti, joka sai ainakin itseni yllättymään.
Hulda-sarjan seuraava osa sijoittuu aikaan kymmenen vuotta ennen Pimeyttä, mutta itse jätän varmastikin loput osat lukematta. Jos vauva vielä pysyy mahassa seuraavat viikot, luvassa on vielä arvostelu Sisko Savonlahden uutukaisesta Kai minä halusin tätä. Sillä aikaa voit tsekata arvostelun Savonlahden esikoisteoksesta Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu!