Kävin sitten lenkillä (tökkii)

Kävin KÄVELYlenkillä (50 min kävely, 10 min hölkkä). Ilma oli kuin Disney-elokuvasta, aurinko paistoi, linnut lauloivat eikä tuulen henkäystäkään ollut häiritsemässä tätä ulkoilunautintoa.

En ole ikinä koskaan milloinkaan pitänyt hölkkäämisestä. Eikä tämä kerta tehnyt poikkeusta. Olen joskus kerran elämässäni saanut venytettyä hölkkälenkit 40 minuuttiin, mutta siitä on jo useampi vuosi.

No mikä sitten tökkii? Ei mikään muu kuin se hölkkä itsessään. Voimat riittäisivät, hengästyminen on kivaa, sää oli hieno eikä kylkeen ala pistää.

Hölkkä on tylsää. Ei ole ketään sanomassa, mitä seuraavaksi tehdään, eikä tarvitsekaan, koska pitäisi vaan pistää koipea toisen eteen. Ok, pohkeet ja nilkat alkavat kyllä kolottamaan, mikä on mälsää, ja jota ei edes kiva musiikki pysty häivyttämään. Mutta monen vuoden liikuntakokemusten perusteella tiedän että  niinsanotusti ilman tuskaa ei tule tuloksia, että en nyt menisi arvioimaan rasitusvammoja yhden 10-minuuttisen perusteella. 

Joku on joskus sanonut, että erityisesti opettajat pitävät ryhmäliikunnasta, koska silloin joku kertoo HEILLE, mitä pitää tehdä sen sijaan että he itse olisivat koko ajan vastuussa tekemisen ohjaamisesta. Allekirjoitan tämän täysin.

Tästä on tulossa pitkä ja tuskallinen sarka. Ainoa motivaattorini on nyt se, että olen kiinnostunut kehittämään itseäni siinä että en aina välittömästi luovuttaisi, jos en ole heti hyvä jossakin.

Apua! Tekee nyt jo heti mieli luovuttaa.

Kieltäydyn kutsumasta etenemistäni ”juoksuksi” koska suomen kielessä matelemiselleni aivan pätevä nimitys, joka on hölkkä.