Kun ei suju

Aloitin lenkkeilyn syyskuussa ja jostain syyystä nautin juoksemisesta syksyllä lähes aina. Vuodenvaihteessa juoksin tosi hyvän lenkin Joensuussa (ehkä pelkäsin jääväni karhun kynsiin ja siksi jalat kulkivat kuin itsestään). Uusi vuosi toikin sitten tullessaan huonot lenkit ja tänä vuonna olen tullut lenkiltä kotiin onnellisena ehkä kolme kertaa. Voimat tuntuu loppuvan heti kotipihalta poistuessa ja jo alkumatkasta on pakko vaihtaa kävelyksi aiottua nopeammin, joten koko lenkin joutuu juoksemaan (raahustamaan) epätoivon ja pettymyksen ja raivon vallassa. Kerran jo tulin kotiin ja olin päättänyt luovuttaa kokonaan, mutta pikkuveljeni sai minut niin raivon valtaan neuvojensa kera, että päätin näyttää pystyväni tähän kyllä ihan omalla tavallani.

 

Näyttämisen halusta huolimatta lenkit on ollut ankeita ja huonoja ja kamalia järjestäen. Olen yrittänyt suunnilleen kaikkea: tarkkaillut syömisiä, syönyt hiilareita, ollut syömättä hiilareita, juonut paljon vettä, nukkunut hyvin, keventänyt lenkkejä ja vähentänyt juoksuminuutteja, you name it, I’ve tried it. Onneksi sentään on ne pari hyvää lenkkiä ollut, usko ja toivo voisivat muuten olla jo aika vähissä!

 

Eilen päätin vaihtaa juoksuohjelmaa. Tänään sidoin juoksulenkkarit ennen yhdeksää ja juoksin ohjelman mukaisesti vartin, jolla pääsin Käpylään. Eilisen 7min juoksua ja 2min kävelyä -toistojen perusteella olin aika varma jo lähtiessä, että vartti on liikaa, koska puolet siitä tuntui eilen itsemurhalta. Juoksin silti ja jaksoin loppuun asti enkä pysähtynyt edes liikennevaloissa, jotka ystävällisesti vaihtuivat vihreiksi edessäni. Nyt taas muistan, mikä juoksemisessa oli syksyllä niin kivaa.