Sopivatko sortsit konttoriin?

”Helle on viilliinnyttänyt osan kanssasisarista sonnustautumaan työpaikalle kuin olisivat kesämökillä tai rannalla.” Sain tällaisen viestin ystävältäni, joka kyseli mielipidettäni spagettiolkaintoppeihin ja superminihameisiin toimistotyössä.

Mielestäni työpukeutumisen pitäisi lähteä aina työn luonteesta, toimialasta ja työpaikasta.  Työssähän me emme edusta itseämme, vaan työnantajaa, koko toimialaa ja ehkä jopa koko Suomea. Millaisen viestin haluan antaa? Olenko työuskottava?

Nyt kun muoti suosii taas sortseja, olen keskustellut monien kanssa niiden soveltumisesta työasuksi. Jos kyse on siististä sisätyöstä, pitää sortsien tyyliä ja pituutta tarkastella ennen kuin haluaisin hyväksyä tai tuomita. Polven tuntumaan ulottuvat ns. citysortsit ovat yleensä ok, jos ne muuten eivät ole liian rennot. Sitä vastoin pyöräilysortseja toimistokäytössä karsastan todella paljon, vaikka ne olisi yhdistetty tunikaan. Urheiluvermeet, mitkä urheiluvermeet. Ei ne muutu salonkikelpoiseksi, vaikka niihin olisi yhdistetty paitapusero.

Pellavakankaiset citysortsit ja bleiseri ovat siistit ja toimiva yhdistelmä töihin, kunhan virkattu toppi vaihdettaisi vaikka trikoopuseroon. Lovechild 1979
Näiden sortsien kohdalla ollaan jo sillä rajoilla, sopivatko nämä toimistoon tai asiakaspalvelussa oleville aikuisille naisille. Luovilla aloilla työskenteleville tämä voisi olla ok, jos ei ole asiakastapaamisia. Munthe
Mitäs sanotte tästä? Hyväksyisittekö sihteerin työasuksi? Munthe
Tämä setti EI käy toimistotyöntekijän työasuksi, vaikka olisi miten hyväkroppainen lyyli.

Muita vaihtoehtoja

Helteellä sopivan väljälinjainen mekko tai leveät housut ovat hyvä valinta. Hihattomuuden kanssa tarkastelisin kriittisesti vartaloa. Höllyvätkö allit? Tai onko hiha-aukko niin iso, että vähänkin käsiä liikuteltaessa rintaliivit näkyvät? Entä miltä näyttää kainalonseutu?

Tämän mekon hiha-aukoista näkyisi rintaliivit, jos ne olisi mallilla päällä, tai sitten rinnat voivat vilkahtaa. Kannattaa siis katsoa hihatonta mekkoa myös sivuilta, ettei tule ikäviä yllätyksiä. Elaine Hersby
Väljälinjainen, ohuesta kankaasta tehty maksimekko on ilmava myös helteellä. Munthe
Väljä puuvillamekko on helteellä miellyttävä. Tosin tämänkin alle laittaisin topin, jotta muiden ei tarvitsisi jännittää, mitä pääntiestä seuraavaksi pulpahtaa näkyviin. Cecilie Bahnsen
Suhteellisen leveälahkeiset puuvillahousut ovat vilpoisammat kuin kapealinjaiset farkut. Myös pellava ja viskoosi tuntuvat miellyttäviltä hellepäivinä. Niiden rypistyminen voi tietysti olla ”ongelma”, jos käyttäjä istuu valtaosan päivästä.
Tällainen ”mekko” ei sovi töihin eikä kyllä katukuvaankaan.

Kaisa, joka kannattaa asiallista pukeutumista töihin

Puheenaiheet

Me onnelliset ja yksinäiset?

Suomalaiset ovat YK:n raportin mukaan maailman onnellisin kansakunta. Toisen tutkimuksen mukaan meillä on vähemmän ystäviä kuin muilla pohjoismaalaisilla. Väärin tutkittu, sanovat suomalaiset.

YK:n viime vuoden lopulla julkistaman 156 maan hyvinvointikatsauksen mukaan Suomi pitää kärkisijaa, kun mitataan henkilökohtaista hyvinvointia, korruptiota ja yksilönvapautta. Kun nämä asiat ja muutama muukin ovat kunnossa, meillä on syytä olla onnellisia, vai mitä? Mutta olemmeko me, me melankoliset, ahdistumaan taipuvaiset hiljaiset kansalaiset lumen ja loskan seassa alati pohtimassa, mitä muut meistä ajattelevat.

Kun ohjaaja Neil Hardwickilta, Britannian lahjalta suomalaisille, kysyttiin, mitä mieltä hän Suomesta, humoristi vastasi, että tässä maassa pitäisi vaihtaa ilmasto, sijainti ja kansa. Ja monet suomalaiset ovat Hardwickin kanssa täysin samaa mieltä.

Totta on, että enemmistö suomalaisista on tyytyväisiä oloonsa. On katto pään päällä ja lämmin tupa talvellakin. Jos työtä ja terveyttä piisaa, mikäs on ollessa. Mutta onnellisuus? Se on eri asia kuin tyytyväisyys tai tyytyminen vallitseviin olosuhteisiin.

Suomalaisten mielestä raportin tulkinta ontuu pahasti jo sen vuoksi, että sanoilla on ERI painoarvo eri kielissä ja kansoissa. Suomessa onni on jotain suurta ja pakahduttavaa.  Kell’ onni on, se onnen kätkeköön, se on suomalaisten tapa olipa kyseessä omat häät, lapsen syntymä tai lottovoitto. Ainoana suurena poikkeuksena lienee jääkiekon maailmanmestaruus, jonka tuoma onnellisuus pursuilee lähes mielenvikaisuutena.

Hiljaista onnea on saunan jälkeen vilvoitella ja samalla katsella merelle tai järvelle. Onko näin sinun mielestäsi?

Hiljaista onnea on vilvoittelu saunan jälkeen leppeänä kesäiltana järven- tai merenselkää katsellen. Rakastavaisetkin kaihtavat sanoja kun onni ja auvo pusertavat rintaa. Siinä missä vaikkapa amerikkalaiset heittelevät love-sanaa ympäriinsä kuin konfettia, suomalaiset panttaavat r-sanoja kuin henki olisi kyseessä.

Monet suomalaiset suhtautuvat onnellisuuteen kuin se olisi ehdollista ja sateenkaaren pää. Olen onnellinen sitten kun valmistun unelma-ammattiin/laihdun 20 kiloa/löydän unelmieni asunnon/löydän itselleni puolison ja niin edespäin. Ikään kuin emme uskoisi siihen onneen, joka on tässä ja nyt.

Onnellisuuden lisäksi suomalaiset suhtautuvat ystävyyteen asiana, joka saa lähes monumentaaliset mittasuhteet. Vuosia sitten asuessani Ruotsissa julkaistiin tutkimus, jonka päivälehti oli otsikoinut näin: Ystävälliset ruotsalaiset, yksinäiset suomalaiset. Vaikka tutkimus koski kaikkia Pohjoismaita, lehti keskittyi ruotsalaisten ja suomalaisten eroavuuksiin. Ruotsalaisilla oli ystäviä moninkertaisesti suomalaisiin verrattuna.

Päättelin oitis, että kyse on taas sanan painoarvoeroista. Tein kenttäkokeen porukassa, joka valitettavasti koostui vain nuorista miehistä. Uskon nimittäin, että sukupuoli vaikuttaa ystävyyssuhteissa: naiset ovat valikoivampia ja heillä on taipumusta bestis-ajatteluun.

Luettuaan artikkelin parikymppiset kollit laativat listan ystävistään. Ja mikä tuli todistettua: pojat listasivat ystävikseen esimerkiksi kaikki joukkuepeli-, opiskelu- ja inttikaverinsa. Omalla listallani taisi olla viisi nimeä. Pojat, joita oli paikalla puolisen tusinaa, närkästyivät kun eivät löytäneet listaltani omia nimiään. Kerroin heille lempeästi, että meidän suomalaisten mittapuulla he kuuluvat kaverikategoriaan. Goda kompisar.

Ystävyyttä taitavat meillä painaa samat rasitteet kuin onnellisuutta. Ystävyyden pitää olla kuin graniittiin hakattua veriveljeyttä ja –sisaruutta.  Vysotskin Ystävän laulu kolahtaa suomalaiseen kertoessaan juuri tuollaisesta ystävyydestä. Tämmöiset reunaehdot pitävät luonnollisesti ystäväporukan suppeana.

Onni on ystävien kanssa vietetyt hetket.

Sosiaalinen media aiheuttaa määrättömästi lisää paineita onnellisuuden ja ystävyyden kokemiselle. Miksei minulla ole kolmeakymmentä parasta, helmihampaista ystävärtä skoolaamassa kanssani kuohuviiniä? Miksen mistään löydä häihini tusinaa tasalaatuista morsiusneitoa, jotka kaikki näyttävät upeilta olkaimettomissa mekoissaan? Miksi minä en kuulu siihen naisporukkaan, joka on vuosien ajan matkustellut yhdessä? Miksei minulla ole laajaa ystävärinkiä, jonka avulla hoituvat lastenhoitopulmat, shoppailu- tai kahvitteluseuran tarve, talkootyöt ja lasten kuljetukset harrastuksiin?

Vuosien karttuessa olen alkanut suhtautua onnellisuuteen aika zeniläisesti. Savolaiselta pakinoitsija Aapelilta olen omaksunut sanaparin ”onnen pipanoita”. Onni koostuu näistä pipanoista. Jokainen päivä ei voi olla sampanjaa ja kaviaaria. Välissä on myös päiviä, useitakin, jolloin ON tyydyttävä veteen ja näkkileipään.

Ystävyyssuhteissakin voi harjoittaa armollisuutta. Mitä siitä, jos kaikki kaverit eivät Facebookissa eivät peukuta jokaista postaustani tai onnittele minua merkkipäivänä, enhän minäkään tee niin.

Väistämättä koittaa nimittäin sekin aika, kun ystävät alkavat kaikota luonnollista tietä. Jos elää kamalan vanhaksi, voi olla, että jonain päivänä olet ystäväpiirisi ainoa elossa oleva jäsen.

Irmeli Salo

kirjoittaja suhtautuu turhia tunteilematta sanoihin sanoina

Puheenaiheet