Ihana kriisien täyteinen elämäni
Kirjoittelin lauantaina ulkonäkökriisistä, jota parhaillaan poden ja eilen avasin aihetta myös Instagramin storiesin puolella, jonka seurauksena sain useita vertaistuella rikastettuja viestejä inboxiin. Aihetta on käsitelty paljon myös muutaman ystäväni kanssa ja mietitty, mitä meille kävi ja missä kohtaa luovutettiin? No joo, huumoria on ollut mukana ja minulta tosiaan löytyy itseironiaa hieman reilummin. Aiheen esiin tuominen on kuitenkin omalla tavallaan poistanut stigmaa ulkonäköasioiden ympäriltä ja ainakin minulle valkeni, miten moni toisinaan kamppailee ulkonäköä koskevien kriisien kanssa. Ikäisilleni voi olla ehkä haastavaa myöntää, ettei muuttuva ulkonäkö välttämättä olekaan täysin ok ja sen kanssa voi joutua toisinaan myös kamppailemaan. Vaikka muutos ei tapahdu yhdessä yössä, saattaa siihen ikään kuin yhtäkkiä havahtua. Mutta sitähän se elämä on, kriisistä toiseen siirtymistä – kun edellinen loppuu, uusi alkaa.
Kriisi on pohjimmiltaan sopeutumista uuteen. Oli sitten kyse ikäkriisistä tai vaikka eron jälkeisestä kriisistä, hyvin tyypillisesti kriisin laukaisee aina jokin merkittävä muutos. Itsehän olen käynyt elämässäni useita erilaisia kriisejä läpi ja varmasti siitä syystä, etten välttele niitä, vaan menen tuulta päin. On ollut pieniä kriisejä silloin tällöin liittyen milloin mihinkin, joiden lomassa myös ns. suurempia kriisejä, joista ehkä vaikein oli 29-31 ikävuosien välillä. Monen korvaan voi kuulostaa pitkältä ajalta läpikäydä jotain yhtä vaihetta elämässä, mutta toisinaan se menee niin. Veikkaan että elämässäni tuon vaikean kriisin laukaisi se, kun niin moni asia meni kokonaan uusiksi. Vaikka tavallaan asiat johtivat toiseen, tapahtui erittäin paljon muutoksia ja myös sellaisia, joihin en kokenut olevani valmis. On muuten jännä, miten joskus elämässä haluaa joitain asioita ja muutosta, mutta sitten siinä kohtaa, kun se muutos on käsillä, kokee ettei olekaan valmis. Eli joskus prosessit ottavat aikansa ja vaikka kuinka tietäisi tehneensä oikean valinnan ja menevänsä kohti oikeaa, silti vanhasta luopuminen voi ottaa koville.
Elämäni kriiseissä on auttanut todella paljon vertaistuki ja asioiden avaaminen muille sekä niiden työstäminen itsensä kanssa. Tuntuu myös ihanalta, kun joku sanoo, että ymmärrän täysin mitä tarkoitat, koen samaa. Vaikka tuo on pieni asia, se jollain tavalla lohduttaa. Ja etenkin tosiaan lukiessani niitä viestejä, joita Instagramiin eilen sain (jopa yhdeltä mieheltä), tajusin että tämähän on tyypillistä meille kolmekymppisille! Jokaista viestiä yhdisti myös se sama ajatus kriisin taustalla, eli kyllä tästä selvitään. Ollaan upeita ja kunhan vaan hyväksytään kriisi, päästään siitä ylitse. Näin itsekin ajattelen. Enkä nyt siis halua että ymmärrätte väärin, en itke kotona peilin edessä muuttunutta peilikuvaa, vaan prosessoin sitä, etten enää näytä samalta kuin kolme vuotta sitten. Ja ehkä jos oikein syvästi miettii, tässä kriisissä on kyse myös siitä, että pelottaa ikääntyminen – pelottaa se, ettei neljäänkymmeneen (joka on muuten jostain syystä itselleni suorastaan kauhistus) ole enää kuin kahdeksan vuotta. Harvoin näistä asioista puhutaan suoraan, enkä itse ainakaan ole kuullut kovin monen minua vanhemman puhuvan avoimesti ikääntymisen aiheuttamasta ahdistuksesta. Toki voi olla ettei sitä kaikilla ole, mutta olen aika varma, että hiljaisesti usealla.
Otsikko on puolittain vitsi, mutta kyllä toisinaan sille tuntuu, että aina on meneillään jotain – kriisejä tai ihan vaan muuten jotain. Mutta eikös se niin mene, että silloin kun elämässä sattuu ja tapahtuu, sitä tuntee elävänsä? Kun ei ole päivästä toiseen tyyntä, aallokko muistuttaa elossa olemisesta. Eikä sillä, tasapaino on ihana asia ja siihen itsekin jatkuvasti pyrin, vaihtelevin tuloksin. Mutta kriisejäkin tosiaan on, jos ette ole sitä vielä tässä yhdeksän blogivuoden aikana huomanneet. Se, miten kriiseihin suhtautuu on kuitenkin kokonaisuuden kannalta tärkeintä. Että antaako niiden hallita, vai ottaako homman haltuun ja aloittaa prosessoinnin. Itsehän ajattelin muuten aloittaa varaamalla kampaajan…
Ihanaa uutta alkanutta viikkoa! Nautitaan elämästä, kriiseistä huolimatta.
Kuvat: Iines Aaltonen
Samaistun täysin. Olit upea nuorempana ja edelleen olet todella kaunis! Mutta itsellänikin sama tilanne että nyt alkaa ikä näkyä naamassa ja erityisesti kropassa! Ikää vähän vajaa 30. Vielä muutama vuosi sitten ei näkynyt missään mikään ja energiaa riitti. Nyt olen jatkuvasti väsynyt. En ole jaksanut eroni jälkeen edes ladata deittisovellusta, tai käydä ainuttakaan kertaa treffeillä tai etsiä uutta miestä vaikka nyt olisi vähän niinkuin pakko, kun kaunista ulkonäköä on vielä muutama vuosi jäljellä. Ajattelin että keskityn nyt vaan opiskeluiden loppuun viemiseen ja uraani, mutta jotenkin on mennyt mielenkiinto kaikkeen. Olin pitkässä parisuhteessa ja haaveilin yhteisestä perheestä ja koirasta. Nyt tuntuu eron jälkeen siltä että elämällä ei ole mitään suuntaa ja tosi syvää merkityksettömyyttä myös tunnen. Toki ulkonäön menetys myös ahdistaa täälläkin. En ole ikinä pitänyt sitä tärkeänä koska se on ollut ”itsestäänselvyys”että on kaunis. Enkä ole ulkonäkökeskeinen ollenkaan tai arvioi muita ulkonäön perusteella. Se on lähinnä ollut itsestäänselvyys jota ei ole tarvinnut edes ajatella. Mutta täytyy jotenkin päästä takaisin tuohon mielentilaan että on aina kaunis vaikka ulkonäkö lähtee ja keskittyä kehittämään muita ominaisuuksia ja tietenkin vaalimaan sitä mitä nyt on jäljellä. V***taa eniten että nuorempana tuli bailattua ja röökattua. Onneksi ei sentään makoiltua auringossa, eli ryppyjä ei ole paljon -vielä. Mutta jos voisin nyt valita niin olisin jo teinistä super tarkka ulkonäköni ja terveyteni hoidosta -niinkuin nyt joudun pakosta olemaan jatkuvasti. Mutta se ei silloin kiinnostanut koska se oli niin ”itsestäänselvää”. No on siinä ehkä jotain hyvääkin kun vanhenee ja kauneus lähtee, näin uskon. Ainakin persoonallisuus korostuu. Ja mieltäni lämmittävät enemmän luonteeseen kohdistuvat kehut kuin ulkonäköön, mutta ei se silti ihan helppo juttu ole. Tai se tuntuu lähinnä todella oudolta. Ja jotenkin ahdistusta lisää se, että jos perhettä haluaa niin täytyisi vielä joku uusi kumppani tässä nopealla aikataululla hurmata. Mutta jotenkin vaikka tiedän että täytyisi toimia NYT niin en pysty siihen ja en vaan jaksa.
Olipa vuodatus. Ajatuksia herättävä teksti.
Niin, itseni täytyy vähän lieventää aiempia kommentteja, siinä mielessä että tämä 40 kriisi, jos sellainen nyt minulla on, on kyllä helpompi kuin 30 kriisi (vaikken nyt tajua mitä kriiseilemistä siinä 30 edes oli). Ei niin paljon kuitenkaan jaksa välittää ulkonäöstään kuin aiemmin, siis siitä vaikka se ei ole niin hyvä kuin aiemmin. Eikä kyllä miehistäkään tai heidän mielipiteistä tai muiden mielipiteistä ylipäätään. Että on ikääntymisesä sentään jotain hyvää..
Kiitos. <3 Luin kommenttisi ja minulle tuli fiilis, voisiko sinulla olla suruprosessi eron jälkeen käynnissä tai kriisivaihe? Tuo alakulo on hyvin tuttua – tosin jos jatkuu pitkään, kannattaa seurata ettei olisi kyse masennuksesta. Merkityksettömyyden tunne on myös tuttu kokemus, eli oikeastaan kaiken tuon olen itsekin läpi käynyt… Ja kävin tuon kaiken läpi muuten iässäsi. Minä myös erosin vähän ennen kolmeakymmentä ja vaikka se oli yhteinen päätös, oli se rankka prosessi ja vanhensi varmaan sekin vielä lisää.
Ymmärrän. Itsekin juhlin nuorena todella paljon, joten voisin olla aika raffin näköinen. 😀 Toisaalta parikymppisenä elämä tuntuu loppumattoman pitkältä ja juhliminen kuuluu nuoruuteen. Ainakin voi sanoa eläneensä ja kokeneensa kaikenlaista. 😉 Sinulla ei ole vielä mielestäni mitään hätää, sillä olet vasta alle kolmekymppinen. Eli älä huoli, varmasti tulee vaihe kun jaksat taas treffailla. Mielestäni on hyvä käydä suruprosessi läpi eron jälkeen ennen kuin hyppää uuteen suhteeseen.
Itselläni ei ole tuota lapsihaavetta – tai ei ainakaan kovin vahvasti, jonka vuoksi tuota stressiä ei ole. Mutta kieltämättä haluaisin naimisiin ja löytää ihmisen, jonka kanssa jakaa seuraavat vuodet ja mahdollisesti loppuelämä. Yhden ihmisen olenkin kohdannut, mutta katsotaan miten asiat etenee. Tässä iässä huomaa sen, ettei enää jaksa yhtään säätää tai ”hukata aikaa”. Itselleni on ainakin konkretisoitunut se, että elämä on NYT, ei huomenna tai viikon päästä vaan tässä hetkessä.
Ihanaa viikonloppua ja haluan vielä sanoa, että kaikki kääntyy varmasti hyväksi! Löydät uuden rakkauden, kun sen aika on. <3
Täällä yksi 40v+ ja voin kyllä sanoa, että ulkonäön suhteen valitettavasti se alamäki vain kiihtyy. Tähän vaikuttaa se, että naishormonien tuotanto alkaa hidastua ja monella nelikymppisellä alkaa olla satunnaisia vaihdevuosiin viittaavia oireita. Premenopaussi ajoittuu n. 41-48v. paikkeille. Tavallaan vaihdevuosiprosessi kehossa alkaa jo n. 10 v. ennen kuin kuukautiset jäävät lopullisesti pois. Itse olen ollut aina hoikka, mutta kääntöpuoli tässä on se, että kun ei hirveästi ole rasvaa missään niin rypyt näkyvät paljon selkeämmin kuin hieman pyöreämmällä ihmisellä. Pakko myöntää, että nämä ikääntymisen merkit hieman harmittavat, vaikka elämässäni on toki paljon hyviä asioita ja onnellisuutta. Itse näen/koen, että te 3-kymppiset olette vielä nuoria ja kauniita:D Tuossa iässä sai vielä miehiltäkin huomiota;) Toisaalta eihän täällä kukaan ikuisesti nuori ole, täytyy vaan keskittyä niihin hyviin asioihin elämässä ja siihen, että on terve, sillä sekään ei ole mikään itsestäänselvyys.
Alan kohta itkemään kun luen näitä kommentteja! 😀 Mutta noinhan se menee… Rehellistä puhetta ja sitä kyllä arvostan. Mutta tärkein osa tässä on ehkä se, että onnellisuutta on ja hyviä asioita. Eli niihin pitää keskittyä. <3