Irtipäästäminen

Asia, jota olen paljon viime aikoina mietiskellyt, on irtipäästäminen. Olen erityisesti viimeisen vuoden sisään havahtunut siihen, kuinka vaikeaa minun on päästää irti tietyistä tunnetiloista ja osittain myös ihmisistä. Jos koen toisen kanssa jotain suurta, jään ikään kuin jumiin tunteisiini, vaikka ihmissuhde itsessään ei toimisi syystä tai toisesta. Tätä on hieman hankala selittää, mutta on kyse jonkinlaisesta tarrautumisesta, eli tarraudun tunteeseen niin vahvasti, etten pääse siitä itseni kanssa eteenpäin täysin normaalilla tavalla. Jännä juttu kyllä, mutta nimenomaan korona sai minut pysähtymään tämän asian äärelle ja myös sen, miten jumissa olen itseni kanssa. Ja vielä erikoisempaa on se, miten lyhyen ajan sisään olen päästänyt näistä tunteistani irti. Monesti sitä ajattelee, että erinäiset prosessit itsensä kanssa kestävät pitkään, mutta toisinaan oivallus ja sitä kautta vapautuminen saattaa tapahtua yllättävän nopeasti – kun sitä vähiten odottaa.

Uskon irtipäästämisen vaikeuden liittyvän jollain tavalla lapsuuden kokemuksiin ja siihen hylätyksi tulemisen pelkoon, jota koen. Vaikka minua ei ole lapsuudessa hylätty, olen silti joutunut pelkäämään aikuisten välillä tapahtuneita asioita ja uskon tämän aikaan saaneen minussa turvattomuuden tunteen, joka on kantanut pitkälle aikuisuuteen. Tämä pelko aiheuttaa jonkinlaista takertumista tunnetasolla ja sitä, etten selkeästi uskalla päästää tunteistani irti silloin, kun niiden aika on. Uskon hyvään aivan äärimmäisen pitkälle ja jotenkin toivon aina kaiken kääntyvän lopulta hyväksi. Tuo on samaan aikaan sekä positiivinen, että negatiivinen piirre minussa. Psyykkinen palautumiskykyni on myös heikko, kuten joku aika sitten kirjoitin.

Mietin kuitenkin viimeksi viikonloppuna sitä, kuinka vapautuneeksi koen oloni tällä hetkellä. Ihmissuhde, joka päättyi viime vuoden lopulla, oli minulle haastava ja sen mukanaan tuoma tunteiden kirjo jotenkin vaan niin äärettömän vaikea käsitellä. Tiedostan kyllä syyt, miksi tämä ihminen oli erityinen ja on sitä toki edelleen. Silti koen, etten voi enää elää elämääni jumittaen tunteideni kanssa – ollen jatkuvasti ahdistunut, pelokas ja torjuva ihmisiä kohtaan. Huomaan nimittäin hyvin selkeästi myös sen, että ahdistun vielä lisää tunteistani. Ahdistus ikään kuin lisää ahdistusta ja lopulta olen lukossa itseni kanssa. Muutos, joka on nyt käsillä, tuntuu vapauttavalta. En tiedä, onko tämä vain hetkellistä, mutta jotenkin tunnen, että se voisi olla lopullista. Ensimmäistä kertaa vuoteen koen oikeasti olevani tunnepuolella vapaa. Vaikka tämä kevät on ollut raskas, uskon myös yksinolon saaneen minut tajuamaan, mitä oikeasti haluan.

Tällaiset prosessit eivät ole tietenkään aina helppoja, sillä jos jokin tunne puskee päälle, ei se välttämättä katoa pelkällä päätöksellä. Usein noita tunteita myös työntää taka-alalle, sillä niitä ei mielellään käsittele. Kuten irtipäästäminen aina, myös tunteistaan irtipäästäminen vaatii monesti aikaa ja prosessointia. Tiedän omalla kohdalla koronan tehneen sen, että minun oli pakko kohdata kipukohtani yksin ilman pakoreittiä. Koen, etten ole pitkään aikaan ollut täysin oma itseni, sillä tuo taakka on tehnyt minusta sulkeutuneen ja melankolisen. Eikä siis sillä, en ole se maailman avoin kirja heti jokaiselle vastaantulijalle, mutta olen kyllä luonteeltani perinteinen kaksonen, eli heittäydyn todella nopeasti mukaan juttuihin, jos aidosti innostun. Osaan normaalisti selittää tunteita aika hyvin auki, mutta näiden lukkojen kanssa huomasin, etten osaa edes perustella ihmisille kunnolla sitä, mistä kokemani ahdistus pohjimmiltaan johtuu.

Syy siihen, miksi halusin avata tuntemukseni ääneen, on se, että toivon tämän olevan vertaistueksi henkilöille, jotka kamppailevat irtipäästämisen kanssa. Usein irtipäästäminen liitetään parisuhteen päättymiseen ja vaikeuteen luopua toisesta ihmisestä, mutta toisinaan kyse voi olla myös taistelusta oman tunnemaailman kanssa. Ei uskalleta päästää irti tunteista, jotka pitävät jollain tasolla otteessaan. Taustalla voi olla paljon myös tiedostamattomia tunnelukkoja ja kerrostuneita tunteita. Lopulta olotila kuitenkin kevenee, kun luopuu ja päästää irti. Tosin siihen en osaa mitään poppaskonstia jakaa, miten se lopulta tapahtuu. Elämä on pitkälti asioiden hyväksymistä ja kohtaamista, käsittelyä, luopumista ja sen hyväksymistä, miksi jouduimme luopumaan. Nuorempana tämä voi olla hankala hyväksyä ja ainakin itse aikoinaan kapinoin tätä vastaan – ja siis kai välillä kapinoin edelleen. Sitä elämä kuitenkin on. Ja usein luopumisen jälkeen tilalle tulee jotain uutta ja hyvää. Näin se on ainakin omassa elämässä mennyt ennenkin.🙏❤️

Herättääkö aihe teissä ajatuksia tai nostaako tunteita pintaan?❤️