Tämä viikko on jälleen ollut jollain tapaa sellainen ajatusten viikko, mikä osittain on näkynyt myös täällä bloginkin puolella. Eilen bussilla kotiin matkatessa ajatukseni täytti mietteet riittämättömyydestä ja siitä onko minusta mihinkään. Kuulostaapa pahalta, vaikkei se sitä ole. Kyse on siis siitä, että vaikka tavallaan luotankin itseeni asioissa joita teen, välillä koen muiden rinnalla vähemmyyden tunteita.

En ole koskaan ollut yhdessä jutussa täydellinen. Tiedättekö ne ihmiset, jotka ovat super hyviä matematiikassa tai äidinkielessä ja menestyvät niissä? Itse olen aina ollut jotain sieltä välimaastosta. Toki minullakin on vahvuuteni mutta mielestäni en ole missään aivan mielettömän hyvä. Kouluaikoina olin hyvä liikunnassa, kuvataiteissa ja esseiden kirjoittamisessa. Ei niinkään se oikeinkirjoitus (kuten arvaattekin), vaan se sisältö. Keksin todella paljon juttua päästäni ja sainkin usein kehuja opettajilta mielikuvituksestani. Liikunnassa kilpailin mutta olin ikuinen kakkonen. Osaan piirtää ja maalata mutta eipä musta tullut taidemaalaria. En ole siis missään asiassa täydellisen lahjakas mutta monessa jutussa kyllä hyvä. Hyvä ei kuitenkaan usein riitä tänä päivänä. Tavallaan toitotetaan, että on tärkeää tehdä parhaansa mutta riittääkö se?

Ihailen lahjakkaita ihmisiä. Mielestäni on niin upeaa jos jollain on joku erityistaito. Hyvänä esimerkkinä avopuolisoni joka on oikeasti niin lahjakas ja taitava kaikessa mitä hän tekee etenkin taiteen saralla. Hän on hyvä ihan kaikessa mihin lähtee ja hän kipuaa siinä aina korkealle. Tuo on niin mahtavaa! Onko se sitten kunnianhimo vai mikä, joka ajaa lahjakkaita ihmisiä eteenpäin? Toisaalta jos et omaa yhtä erityistaitoa ei se kuitenkaan tarkoita, että olisit huono tai surkea. Ei missään nimessä. Voihan monen hieman heikommankin taidon nähdä mahdollisuutena ja voimavarana. Se vaan tarkoittaa, että sinulla on matkaa kehitykseen!

Mietinkin riittämättömyyden tunteita ”vihollisina”. Vaikkei aina toimikaan sanonta ”jos oikeasti tahtoo jotain, sen saa” mutta jos sitä jää vaan omaan surkutteluunsa makaamaan, ei ainakaan voi saada mitään. Kaikessa voi todellakin kehittyä. Itse ainakin koen kehittyneeni monessakin asiassa tässä vuosien saatossa ja vaikkei musta matemaatikkoa saisi tekemälläkään, olen löytänyt asioita joissa tahdon kehittyä. Nostaa omaa vahvuustasoani.

Mietin asioita myös siten, että jos sitä voi tehdä jotain josta muut ihmiset saavat jotain niin se jos joku on hienoa. Ei se, että itseni pitäisi nousta jollekin jalustalle, vaan jos joku ihminen saa iloa siitä mitä itse koitan tehdä parhaiten. On myös mielestäni oikeutettavaa olla huono jossain ja myöntää se. Kaikkien ei tarvitse olla monilahjakkuuksia mutta eivät he sen surkeampia ihmisiä ole. Tämän tekstin tarkoitus ei ole siis todellakaan olla mikään ”yhyy minusta ei ole mihinkään”-teksti vaan pohtia näitä tunteita fiksulla tapaa.

Olen aika varma etten ole yksin näiden aatosteni kanssa ja siellä ruudun toisellakin puolella on henkilöitä, jotka joutuvat välillä karkoittamaan riittämättömyyden tunteita vähän jokaisella elämänsaralla? Olisi mukava kuulla miten te koette nämä tunteet?