Kun ahdistaa päästää ihmisiä lähelle
Tänään haluan avautua teille hyvin henkilökohtaisesta asiasta, joka on ollut läsnä elämässäni jo jonkin aikaa. Nimittäin ahdistuksesta, joka liittyy uusiin ihmissuhteisiin – enkä nyt puhu ystävyyssuhteista. Minun on äärettömän vaikea päästää uusia potentiaalisia kumppaniehdokkaita lähelleni ja jo toisen kiinnostus aikaan saa minussa ahdistuksen tunteita. Jos hieman pohjustusta, vuoden 2019 aikana minulla on ollut läheinen ihmissuhde ainoastaan yhteen mieheen, jonka seurassa en ole kokenut oloani ahdistuneeksi. Hänen seurassaan sen sijaan koin kaiken äärimmäisen oikeaksi ja tunsin oloni hyväksi. Juttu ei kuitenkaan onnistunut, sillä siinä oli useita hankalia elementtejä, joiden vuoksi suhde ei voinut edetä luonnollisella tavalla. En halua avata ihmissuhdetta sen enempää julkisesti, mutta hänen jälkeensä olen ollut äärimmäisen jumissa tunteideni kanssa. En suoranaisesti koe, että olisin jumissa tämän ihmisen suhteen, vaan ennemminkin itseni kanssa. Eli periaatteessa olen kyllä silmät jatkuvasti avoinna ja uskon siihen, miten elämä varmasti tuo eteeni vielä sen, jonka kanssa kaikki sujuu, mutta silti en saa enää kiinni siitä tunteesta, että uskaltaisin heittäytyä, tai ylipäänsä kokisin yhtään mitään sen suurempaa ketään kohtaan.
Kuulostamatta mitenkään itserakkaalta, minusta on kyllä moni mies kiinnostunut. Ongelma on kuitenkin se, etten tosiaan itse kiinnostu aidosti kenestäkään. Moni on ihana ihminen ja varmasti potentiaalinen kumppani, mutta ahdistun jo pelkästä treffipyynnöstä. Nautin kyllä miesten seurasta ja pidän miespuolisista kavereista, mutta heti jos toinen osoittaa syvemmän kiinnostuksensa minuun muussakin mielessä, tavallaan jopa petyn. Vaikka nykyään olenkin rehellinen aina miehille tilanteestani, silti jokin ehkä muuttuu, mikäli tiedän toisen haluavan kanssani enemmän. Sanonkin usein, etten ole hyvä kumppani tai pelkään sitoutua. Näillä repliikeillä tiedän toisen perääntyvän ja aina toivon, ettei aiheesta enää puhuta. Välillä ehkä jopa myös korostan omia huonoja piirteitä, jotta toinen varmasti tajuaa, ettei minusta kannata olla kiinnostunut kuin kaverina.
Tämä ahdistus ei tosin ole minulle uutta, sillä kärsin vastaavasta pitkään viimeisimmän parisuhteeni päättymisen jälkeen. Ja tiedostan, miten ahdistus kertoo aina jostain käsittelemättömästä ja pelot liittyvät siihen, kuinka toinen ihminen voi minua satuttaa. Silti tavallaan mietin, miten pitäisi suhtautua kevyemmin esimerkiksi treffeillä käyntiin ja antaa ihmisille mahdollisuuksia – ei se ole niin vakavaa ja sitä rataa. Tuota minulle on muuten hoettu. Kuitenkin siinä kohtaa, kun ahdistus on todellinen, ei siihen auta ajatus siitä, ettei tämän tarvitse tarkoittaa mitään. Ahdistus tulee välillä jopa niin voimakkaana, etten halua enää vastata toisen viesteihin tai puheluihin. En ikään kuin halua kohdata sitä tilannetta, jossa joudun selittämään itseäni auki ja sanomaan, että hemmetti, en vaan pysty tähän. Samaan aikaan häpeän käytöstäni, sillä en haluaisi olla se, joka toimii noin lapsellisesti.
Toisaalta olen myös miettinyt, onko kyse vaan siitä, ettei kohdalleni nyt liioin ole osunut ihmistä, jonka kanssa asiat kolahtaisi? Koska olen kuitenkin ollut valmis parisuhteeseen tämän vuoden aikana, mutta ainoastaan sen yhden ihmisen kanssa. Eli siinä mielessä kyse ei ehkä olisi siitä, ettenkö voisi enää mitään syvempää tuntea? Nyt kuitenkin huomaan olevani äärimmäisen vaativa ja aina selittelen itselle sekä muille, miksi tämä tai tuo ei todellakaan voisi olla minulle sopiva. Milloin se johtuu horoskoopista, milloin pukeutumistyylistä. Todellisuudessa ajattelen kuitenkin niin, ettei ulkoisilla seikoilla tai horoskoopillakaan ole merkitystä, mikäli toiseen tykästyy! Toki ulkonäön tulee miellyttää, mutta tärkeintä on kuitenkin luonne. En siis pidä itseäni pinnallisena, mutta tässä tilanteessa käyttäydyn hyvin pinnallisesti ja suorastaan kaivelen syitä olla kiinnostumatta yhtään kenestäkään.
Välillä olen käynyt jopa niin syvissä mietteissä, että pohtinut, olenko se ihminen, jonka tulee olla lopun elämää yksin? Tiedän, vähän ehkä taas ääripää ajattelua, mutta kaikenlaisia mietteitä on tullut läpi käytyä. Tosin siinä kohtaa, kun jotkut sanovat, etteivät haluaisi olla enää mistään hinnasta sinkkuja, mietin, että niin – ei ole kohdallani kyse siitä, ettenkö haluaisi jotain muuta. Olen parisuhdeihminen ja kyllä, haluaisin parisuhteen. Aina kaikki ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista ja ylipäänsä tapaan solmia ihmissuhteita vaikuttaa niin moni asia. Jotkut vaihtavat lennosta seuraavaa, minä taas en siihen pysty. Olen äärimmäisen hidas toipumaan tunnemaailman haavoista ja, vaikka nyt olen tosissani yrittänyt olla jotain muuta, en ole saanut kiinni huolettomasta tavasta treffailla tai antaa miehille mahdollisuuksia. En osaa feikata mitään ja ehkä myös tässä on yksi suuri syy siihen, miksi en halua edes antaa mahdollisuutta, jos en jo valmiiksi tiedä voivani itse kiinnostua ihmisestä. Eli tavallaan samalla suojelen myös toista osapuolta ja ennalta vältän tilanteita, joista olisi sitten vaikeampi perääntyä.
Lähipiirissäni on onneksi ihmisiä, jotka ymmärtävät ahdistukseni ja tietävät tasan tarkkaan, miltä se tuntuu, mutta kaikkien ei sitä ole helppo tajuta, enkä toisaalta sitä edes odota. Kuitenkin se, mitä toivon, on etteivät ihmiset ajattelisi niin mustavalkoisesti, että sinkkuus olisi aina puhtaasti oma valinta, tai joku meriitti epäonnistumisesta. Välillä nimittäin tuntuu, että yksin olemista kovasti ihmetellään ja siitä tehdään iso numero. Harvoin asiat ovat yksinkertaisia ja aina tulisikin muistaa, kuinka samalla tavalla kuin mitä erikoisemmissa parisuhdekuvioissa, myös sinkkuudessa voi olla taustalla jotain sellaista, jota ei välttämättä jokainen vastaantulija ulospäin näe.
Onko teidän lukijoiden joukossa ketään, jotka tuntevat vastaavalla tavalla, tai kokevat ahdistusta uusien ihmissuhteiden kohdalla? Voiko kukaan samaistua tekstiini?
Kuvat: Taru Tammikallio
