Olen kirjoittanut blogissani useamman kerran mielen hyvinvoinnista ja asioista, jotka liittyvät mielenterveyteen. Aiheeseen liittyy paljon stigmaa ja valitettavan moni häpeilee etenkin mielenterveyden ongelmia. Mielestäni aihe on kuitenkin sellainen, josta tulisi puhua enemmän ja onneksi siitä nykyään puhutaankin! Moni vaikuttaja on kertonut avoimesti esimerkiksi masennuksesta, syömishäiriöistä ja ahdistuneisuudesta. Mielenterveyden ongelmat ovat Suomessa todella yleisiä ja niihin sairastuu aivan liian moni elämänsä varrella. Valitettavan moni ei saa myöskään apua, tai joutuu odottelemaan sitä liian pitkään. On myös ihmisiä, jotka kieltävät ongelman, eivätkä apua hae, vaikka sitä tarvitsisivat. Henkilökohtaisesti näen, että kaikkien näiden syiden vuoksi aihe on tärkeä ja siitä tulee puhua entistä enemmän! Näistä asioista tulee tehdä normaaleja ja kynnystä avun hakemiseen sekä ongelman myöntämiseen madaltaa. Mielenterveyden ongelmat eivät kerro siitä, että olisi jotenkin luuseri tai epäonnistunut – ei todellakaan.

Henkilökohtaiset kokemukseni mielenterveyden ongelmista ovat liittyneet tiettävästi vasta aikuisuuteen. Nuorempana en kohdannut itseäni sellaisella tasolla, jolla olen vanhemmiten kohdannut ja ehkä se lienee aika normaalia. Identiteetti rakentuu vahvasti ainakin sinne 25 ikävuoteen saakka, jonka jälkeen elämässä saattaa tulla eteen ensimmäisiä suurempia kriisejä. Noissa kohdin on usein käyty läpi myös jokunen parisuhde ja ehkä ainakin yksi ero, jotka jättävät jälkensä. Myös kokemusta ihmissuhteista ja elämästä noin muutenkin, on enemmän ja sen myötä myös koettuja pettymyksiä. Tokikaan hommat eivät kaikilla näin mene ja hyvin nuoretkin saattavat kärsiä mielenterveyden ongelmista. Mutta ehkä oma ikäpolveni on juuri sitä, joka on alkanut tiedostamaan näitä juttuja hieman myöhemmin ja osaa niihin vasta nyt tarttua? En ainakaan itse parikymppisenä miettinyt, miten lapsuudessa koetut asiat voisivat vaikuttaa nykyisyyteen tai pohtinut sitä, voisiko ahdistus johtua jostain syvemmästä. En myöskään osannut katsoa itseäni peiliin ja käyttäydyin kuten käyttäydyin etsimättä syitä, tai kyseenalaistamatta toimintamalleja. Vasta lähempänä kolmeakymmentä havahduin näihin seikkoihin ja jouduin kohtaamaan itseni. Tuo kohta elämässäni oli tavallaan erittäin vaikea, mutta samaan aikaan myös kasvattava.

En ole puhunut tästä montaa kertaa, mutta suunnilleen vuosi lopullisen eroni jälkeen masennuin ja tuo tapahtui pikkuhiljaa, ikään kuin huomaamatta. Yhtäkkiä vaan havahduin siihen, miten arki tuntui toivottomalta, valoa ei näkynyt tunnelin päässä, ahdisti ja mielessä kävi myös itsetuhoisia ajatuksia. Ahdistus on kyllä itselleni tuttua jo aikaisemmasta elämästäni, mutta noin toivottomana en ollut koskaan elämää nähnyt, en edes niinä heikkoina hetkinä. Tuolloin eteeni ikään kuin lävähti koko siihen asti eletty elämä ja historiasta alkoi nousemaan kipeitä muistoja pintaan. Siihen pisteeseen saakka olin kieltänyt monet jutut ja esimerkiksi lapsuuden olin laittanut kokonaan sivuun, ikään kuin suojellakseni mieltäni ikäviltä muistoilta. Myös hengellisen yhteisön aiheuttamat traumat alkoivat nousemaan mieleen ja minulle realisoitui se, miten suuri vaikutus sillä kaikella on ollut. Tänä päivänä kaikesta on kuitenkin selvitty, mutta kyllä edelleen tiedostan, miten altis olen ahdistumaan ja tietyt muistot ovat jättäneet niin vahvat jäljet, että ne heijastuvat edelleen tähän päivään. Lisäksi edelleen on asioita, joita en ole täysin prosessoinut. Vaikka kävin puoli vuotta terapiassa ja se auttoi, silti tiedostan, kuinka vielä olisi asioita prosessoitavana. Myös herkkyyteni on paljastunut itselleni vanhemmiten, tai olen oikeastaan uskaltanut myöntää, etten suhtaudu kaikkeen niin coolisti kuin olen ehkä esittänyt. En ole niin vahva nainen kuin moni ehkä olettaa minun olevan, vaan itse asiassa olen kaikkea muuta kuin vahva. Myös itselle tämä oli kova pala myöntää, sillä olin lapsesta saakka kantanut sellaista vahvan ja pärjäävän tytön/naisen imagoa.

Jotta voin puhua tästä päivästä, koin tarpeelliseksi täsmentää muutamia asioita menneisyydestä. Osa ehkä niitä muistaakin blogistani, mutta osa saattoi lukea niistä ensimmäistä kertaa. Kaikki kokemani vaikuttaa nykytilanteeseen, vaikka kaikesta onkin voittajana selvitty. Nykyään elämässäni on oikeastaan läsnä ainostaan ahdistus noista jo mainitsemistani asioista. Ahdistus ei ole päivittäistä, mutta kärsin siitä säännöllisesti. Ahdistus ei kuitenkaan ole selittämätöntä, vaan tiedostan oikeastaan aina, mistä se johtuu. Eli osaan paikantaa aiheuttajan ja olen opetellut noissa tilanteissa nostamaan kissan pöydälle ja selvittämään asian. Eli enää en vello ahdistuneessa olotilassa päiväkausia, vaan sietokyky on madaltunut huomattavasti ja olen hyväksynyt sen, että olen ahdistukseen taipuvainen ja se on minun mörköni. Muuten voisin sanoa, että mieleni on voinut hyvin jo pitkään, vaikka elämässä onkin ollut myös vastoinkäymisiä. Viime talvena pelotti, palaako masennus, sillä kävin silloin läpi hankalaa elämäntilannetta, joka nosti vanhat kokemukset pintaan. Olin viikkoja mieli maassa ja alakuloinen, mutta lopulta mieliala kuitenkin piristyi ja kykenin jatkamaan elämää eteenpäin. Tuossa kohtaa prosessissa auttoi pitkälti se, että elämässäni oli paljon hyvää, johon keskittyä huonon sijaan. Toki masennuksen normaalista alakulosta erottaa se, ettei masentuneena auta ”keskittyä hyvään”, sillä mieli on tietyssä moodissa, eikä sitä pääse pakenemaan.

Monille syksy on mielen hyvinvoinnin kannalta vaikeaa aikaa, mutta itse koen päinvastoin. Olen aina pitänyt syksystä – siitä, kun illat pimenee ja tunnelma tiivistyy. Vaikka olen pirteä ja vitsaileva luonne, on minussa silti myös ripaus melankoliaa, ja syksy antaa tuolle melankolialle tilaa. Melankolian voi kuitenkin kokea myös kauniina ja itse koen sen nimenomaan tuossa valossa. Koen, että elämässäni on tällä hetkellä moni asia myös todella hyvin, vaikka valehtelisin jos väittäisin, ettei arjessa olisi välillä stressiä ja muita negatiivisia tekijöitä. Mikään noista ei kuitenkaan ole mitään sen rinnalla, mitä olen läpikäynyt, eli pyrin aina vertaamaan tämänhetkistä tilannetta aikaisempaan, joka saa muistamaan, miten hyvin asiat ovat! Suhtaudun myös hyvin optimistisesti tulevaisuuteen, mikä sekään ei ole täysin itsestään selvää. Väsymystä meistä jokaisella on aina välillä, mutta sen saa katkaistua levolla priorisoinnilla ja ajanhallinnan muutoksilla.

Mielenterveyden hyvinvoinnin ylläpitäminen on yhtä tärkeää kuin fyysisen hyvinvoinnin. Tästä syystä olen nykyään hyvin herkillä, mikäli huomaan itsessäni ahdistusta tai muita mielen vaivoja ja kiinnitän näihin huomiota myös ympäristössä. Näenkin, että tärkeää on ennaltaehkäisy, jotta ongelma ei etene umpikujaan. Toki joskus elämä tuo eteen yllättäviä haasteita ja voimat saattavat ehtyä. Eli en todellakaan neuvo korkealta ja ymmärrän täysin, mikäli ajautuu tilaan, josta ei tunne pääsevänsä enää pois, eikä voimia ulospääsyyn ole. Itsehän en missään nimessä koe olevani näissä jutuissa mitenkään erityisen vahva esikuva, mutta kyllä sen haluan sanoa, että siitä vaikeimmasta umpikujasta on mahdollisuus nousta! Elämä on oikeasti elämisen arvoista.

Ihanaa päivää jokaiselle ja mikäli aihe herätti ajatuksia, luen kommentteja mielelläni. <3

Niin ja muistetaanhan huolehtia läheisistä ja kysyä välillä myös heiltä, mitä oikeasti kuuluu.