On my way

27.4.2019 onmyway

Miten vapautua anteeksiantamattomuudesta?

Kirjoitan tänään aiheesta, joka on ollut erityisesti viime päivinä läsnä mielessäni. Nimittäin anteeksiantamattomuus ja katkeroituminen sekä se, miten näistä vapautuminen vaikuttaa omaan mieleen, fyysiseen kehoon, olotilaan sekä kaikkeen mitä olemme ja teemme. Kirjoitan nyt hyvin rehellisesti omasta elämästä ja siitä, kuinka olen kärsinyt paljon nimenomaan anteeksi antamisen vaikeudesta. Olen ollut katkera niitä muutamia ihmisiä kohtaan, jotka ovat minua syvästi loukanneet ja muistan kuinka pitkään ajattelin, mikäli joku minua satuttaa, hän ei koskaan tule saamaan minulta yhtään empatiaa. En tokikaan ikinä tekisi kenellekään mitään pahaa, mutta vedin aika kovaa roolia heitä kohtaan, jotka minua satuttivat. Tuo taas oli keinoni suojella herkkää sisintäni ja ennemmin näytin ulospäin kovanaamaa kuin itkin tai nöyrryin muiden edessä. Kaikista pahinta oli kuitenkin se, mitä tapahtui sisälläni. Miten paljon se kaikki anteeksiantamattomuus minua söi ja veikkaan että osittain tuo tukahdutettujen tunteiden taakka johti lopulta siihen masennukseen ja ahdistukseen, jotka olivat läsnä elämässäni päivittäin.

Anteeksiantamattomuus ja katkeroituminen eivät ole asioita, joista vapautuu sormia napsauttamalla. Mikäli on koko elämänsä ajan jo lapsuudesta saakka oppinut siihen, kuinka asiat ratkaistaan riitelemällä ja ihmisiä joko rakastetaan tai vihataan, ei ole aivan helppo prosessi oppia uudenlaisia toimintamalleja. Voitte vaan kuvitella miten paljon kaikkea sisään myös ehtii kerääntymään, mikäli on kolmekymmentä ja koko elämänsä toiminut jo edellä mainitsemalla tavalla? Olen aina ollut ihminen joka rakastaa todella paljon ja antaa kaikkensa mikäli aidosti välittää, mutta myös rakkauden vastakohta on näkynyt, mikäli rakas ihminen on aiheuttanut minulle mielipahaa. Se tuska on ollut todella valtava enkä ole rehellisyyden nimissä kestänyt sitä kipua, saatikka oikein osannut sitä käsitellä. Aina ihmettelinkin, miten osa ihmisistä pystyy suhtautumaan niin kevyesti siihen jos heitä loukataan, sillä itse otin kaiken aina niin raskaasti? Olen ollut hyvin monissa asioissa elämäni aikana mustavalkoinen ja ihmissuhteet ovat yksi tällainen asia. En tokikaan sano että kenenkään tulisi tyytyä ovimaton rooliin ja oma arvo on tärkeää tiedostaa, mutta se, miten otamme ikävät teot vastaan, on käsissämme. Voimme vihata ja katkeroitua, tai opetella toimimaan fiksummin. Tähän kaikkeen vaikuttaa se luontainen opittu tapa toimia ja vasta siinä kohtaa kun oivallamme, miten paljon voimme asioita elämässä muuttaa vaikka olisimme toisin oppineet, on kelkan kääntäminen mahdollista. Loppupeleissä katkeroitumisesta ja anteeksiantamattomuudesta nimittäin kärsii eniten henkilö, joka näitä tunteita sisällään kantaa.

Omalla kohdalla käänteen tekevä muutos lähti liikenteeseen terapiassa reilu vuosi sitten. Käsittelimme siellä paljon menneisyyteni haavoja ja samalla kävi ilmi myös se, kuinka minulla on anteeksiantamattomuutta sisälläni. Vielä tuossa hetkessä tai noilla terapiakerroilla en kokenut mitään suurta vapautumista ja pyristelin jopa anteeksiantoa vastaan. Oikeutin tunteet itselleni ja siis kyllä, en tänäkään päivänä sano ettenkö olisi saanut tuntea loukatuksi tulemisen tunteita tilanteissa, jotka ovat niitä itselleni aiheuttaneet. Muutos onkin tapahtunut pikkuhiljaa, hiljaisena prosessina. Ensin tuli vahva tunne siitä että haluan pyytää omalta osaltani anteeksi ihmiseltä, jonka suhteen minulla oli eniten sitä henkisen kivun aiheuttamaan taakkaa. Anteeksipyynnöstä seurasi hyvin kevyt olotila, jonka jälkeen minulle on vahvistunut, etten halua enää koskaan olla kenenkään ihmisen kanssa riidoissa. Aivan sama vaikka toinen ei käyttäytyisi minua kohtaan samalla tavalla tai hyväksyisi anteeksipyyntöä, teen sen silti.

Tuo olikin itselleni tärkeä askel, jonka jälkeen minusta on tullut noin yleisesti huomattavasti pehmeämpi asioiden suhteen. Tilanteet joissa olisin ennen saattanut haistattaa toiselle pitkät, ovatkin nykyään tilanteita, joissa vastaan ystävällisesti enkä jaksa olla edes loukkaantunut tai vihainen. Ehkä konkreettisimmin sen huomaan siinä kohtaa kun ystäväni ovat puolestani ärsyyntyneitä ja ihmettelevät, miten voin suhtautua asiaan näin pehmeästi, koska onhan se toinen käyttäytynyt minua kohtaan ikävästi? Vastaukseni on yksinkertaisesti se, etten jaksa olla vihainen ja kohdistaa sitä omaa pettymystä toiseen ihmiseen. Ennemmin olen rehellisesti surullinen ja kerron siitä toiselle kuin puen pettymykseni hyökkääväksi ärsyyntymiseksi. Enää en mieti kuinka noloa on nyt osoittaa toiselle että minuun sattui hänen käytöksensä ja olen surullinen, vaan uskallan olla rehellisesti haavoilla. En koe tarvetta esittää jotain rohkeaa selviytyjää, vaan kyllä voin myöntää kivun jos sitä on aidosti esimerkiksi ihmissuhteen päättymiseen liittynyt. Olen jopa itsekin miettinyt, miten olen voinut pehmetä näin paljon, mutta ehkä se menee niin että siinä kohtaa kun vapautuu jostain, siitä vapautuu todenteolla?

Nykyään näen myös paljon laajemmin asiat, eli en pelkästään itseni kautta. Osaan nähdä toisen käytöksen taakse ja ymmärtää. Niin absurdilta kuin se voi jonkun korvaan kuulostaakin, olen oppinut katsomaan yli omien tunteideni ja ymmärtämään jopa ikävää käytöstä. Se ei tarkoita sitä että katsoisin sellaista läpi sormien tai alistuisin huonoon kohteluun, vaan ennemminkin osaan nähdä sen huonon kohtelun taakse muutoinkin kuin omalla tunnereaktiolla. Tämä on ollut itselleni sinällään aika yllättävää itsessä huomata, sillä aikaisemmin olin niin vahvasti omien tunteiden ja reaktioiden vietävissä. Toki edelleen olen ihmisenä temperamenttinen enkä sano ettenkö koskaan enää tulisi ajautumaan konflikteihin kenenkään kanssa ja olisin hillitty kuin viilipytty, mutta ihmissuhteissa en yksinkertaisesti enää jaksa vihata, katkeroitua tai kantaa sisälläni anteeksiantamattomuutta. On tietenkin eri riidellä jostain asiasta kuin aidosti loukata toista tai tulla syvästi loukatuksi. Riidat ovat osa elämää ja läheisissä ihmissuhteissa niitä tulee väkisinkin aina välillä. Riidatkin voivat olla rakentavia, toisinaan jopa uuden alkuja, joihin vakaat ihmissuhteet eivät kyllä kaadu.

Otsikon kysymykseen vastatakseni, yhtä ainoaa keinoa anteeksiantamattomuudesta vapautumiseen ei ole. En osaa sanoa loppupeleissä sen tarkemmin, kuinka se edes kohdallani tapahtui. Ehkä päästin lopulta irti jostain sellaisesta, joka minua oli otteessaan pitänyt ja lopputuloksen huomattuani, halusin sitä lisää? Toki terapia toimi tässäkin asiassa kimmokkeena, sillä siellä aloin ensimmäistä kertaa asiaa prosessoimaan. Tiedostan myös sen, kuinka tällaista anteeksiantamattomuuden taakkaa on paljon suvussani, jonka vuoksi se kenties on yltänyt omaan elämääni saakka? Oikeastaan tästä syystä vielä vahvemmin haluan olla vapaa sellaisesta ja etenkin, kun olen nähnyt mitä tuo saa ihmisessä aikaan. Anteeksiantamattomuus näkyy nimittäin arkipäiväisessä elämässä monin tavoin. Se voi ilmetä henkisenä pahoinvointina, masennuksena, ärtyneisyytenä, uupumuksena, vihana, voimattomuutena tai ahdistuksena. Aina jos kannamme sisällä jotain raskasta ja äärimmäisen kivuliasta, se näkyy elämässämme vaikka kuinka toisin toivoisimme. Ei helppo asia ymmärtää, hyväksyä, prosessoida tai elää todeksi, mutta ei myöskään mitenkään mahdoton.

Huh, olipas siinä asiaa. Heräsikö ajatuksia tai onko teillä vastaavia kokemuksia?

Kuvat: Iines Aaltonen

Avainsanat: ajatuksia, anteeksianto, elämä, pohdinta, yleinen

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä

26.4.2019 onmyway

Introvertti kaipaa omaa aikaa, rauhaa ja tilaa

Mikä erottaa introvertin ekstrovertista tai ambivertista? Toisin kuin joskus ehkä luultiin, intovertti ei ole automaattisesti ujo ja epäsosiaalinen, vaan kyse on enemmänkin siitä, mistä saamme energiaa tai kuinka lataamme akkuja. Introvertti saa energiaa arkeen yksin olosta ja puuhastelusta, kun taas ekstrovertti ammentaa energian ihmisistä ja kanssakäymisestä heidän kanssaan. Ambivertti puolestaan on tasainen sekoitus molempia ja kenties se kaikista yleisin persoonallisuustyyppi? Itsehän olen tosiaan hyvin selkeä introvertti, jota myös jokainen persoonallisuustesti on puoltanut. Vaikka olen kyllä sosiaalinen ja tykkään viettää aikaani ihmisten seurassa, paljon nautin myös yksin tekemisestä ja olemisesta. Jo lapsena olin tällainen ja vietin paljon aikaa yksinään puuhastellen. Kun muut lapset menivät ja tulivat jatkuvasti kavereiden kanssa, minä olin paljon kotona yksin, siskoni tai koirani seurassa. Edelleen huomaan nauttivani yksin olemisesta ja yksin ollessa lataan akkuja. Mikäli takana on kovin hektinen ja sosiaalinen viikko, huomaan suorastaan odottavani sitä hetkeä kun saan olla aivan rauhassa ilman mitään sosiaalisia kontakteja. Toisinaan laitan jopa puhelimen äänettömälle jos en halua keskustella kenenkään kanssa.

En ole koskaan matkustanut yksin vaikka Balilla ollessa ensimmäistä kertaa mietin, miten helppoa tuolla olisi olla aivan itsekseen. Vaikka nautin omasta seurasta, olen silti aina halunnut jakaa kokemukset jonkun kanssa ja siksi matkaseura on ollut aina mukavaa. Silti reissussakin huomaan kaipaavani omaa aikaa ja yksin olemista. Jatkuvasti ei tarvitse seurustella matkakumppanin kanssa ja välillä voi mennä jopa omia reittejä tai lähteä haahuilemaan jonnekin ilman toisen seuraa. Mielestäni tuo on ihanaa ja tämän vuoksi on kiva matkustaa ihmisten kanssa, jotka ovat itsenäisiä ja kykenevät tekemään juttuja ilman että kaikki tulisi tehdä yhdessä. Ehkä tässäkin tosiaan näkyy se introvertti puoleni, joka kaipaa omaa tilaa myös matkoilla. Toki oikeassa seurassa voit olla ikään kuin ”yksin” vaikka toinen olisi läsnä, sillä jatkuvasti ei tarvitse puhua tai hösätä jotain. Esimerkiksi parisuhteessa tuohon oppii, sillä toinen on enemmän tai vähemmän jatkuvasti läsnä. On kuitenkin eri olla läsnä vaativasti kuin läsnä vaatimatta jatkuvasti toiselta jotain. Ihmiset, jotka ovat itsekin introvertteja ymmärtävät ehkä parhaiten tätä introvertin kaipuuta omaan rauhaan ja siitä syystä varmasti parhaiten toimiikin yhtälö, jossa kummatkin ovat tavalla tai toisella introvertin piirteitä omaavia.

Yksi merkittävä huomio, jonka olen etenkin viime vuosina tehnyt, on kuinka minua ahdistaa hyvin intensiiviset ja takertuvat ihmiset. Sellaiset jotka vaativat jatkuvasti jotain tai ovat ikään kuin kokoajan iholla. Tuo aiheuttaa itsessäni erikoisen vastareaktion, joka saa minut suorastaan ahdistumaan. Huomaan väsyväni tuollaisessa seurassa herkästi enkä jaksa viettää hyvin intensiivisten ihmisten kanssa säännöllisesti aikaa. Tuo väsymys on siis henkistä uupumista, vaikka tapaaminen olisi periaatteessa monilta osin mielekäs eikä siinä olisi edes kyse mistään sen suuremmasta. Silti joillain ihmisillä on vaan erikoisen uuvuttava vaikutus itseeni ja nykyään huomaan jopa vältteleväni tällaisia henkilöitä. Vaikka minäkin osaan olla sosiaalinen ja tykkään puhua enkä missään nimessä ole mikään tuppisuu, usein tuollaisen henkilön tapaamisen jälkeen olen henkisesti aivan loppu – siis käytännössä niin loppu, etten jaksa tehdä seuraaviin tunteihin yhtään mitään. Tästä syystä lähin ystäväpiirini koostuukin nykyään hyvin pitkälti ihmisistä, jotka eivät vaadi minulta liian paljon tai ole henkisesti kuormittavia.

Nuorempana introverttia puolta itsessään jotenkin häpesi, sillä ovathan ekstrovertit ihmiset aina suositumpia. He ovat niitä jotka jaksavat painaa paikasta toiseen koko päivän yötä myöden eikä missään kohtaa iske uupumus. He tutustuvat jatkuvasti uusiin ihmisiin ja jaksavat antaa jopa puolitutuille itsestään. Joskus mietinkin, olenko jopa jollain tavalla laiska koska uuvun monia muita herkemmin? En siis välttämättä konkreettisesti haukottele tai nukahda pystyyn, vaan olen poissaoleva – läsnä muiden seurassa, mutta en kuitenkaan aidosti läsnä. Päässä humisee ja on jopa vähän utopistinen olo. Tätä eivät tuntemattomat välttämättä ymmärrä ja usein olenkin kuullut olevani ujo tai ylimielinen, koska en muiden tavoin suuna päänä juttele kaikille. Tyypillisesti kyse on kuitenkin siitä, että voimavarani ovat huvenneet enkä yksinkertaisesti jaksa tutustua uusiin ihmisiin. Toki on päiviä, jolloin energiaa on enemmän, mutta myös päiviä kun sitä on vähemmän. Nykyinen työni on luonnettani silmällä pitäen täydellinen, sillä voin viettää etäpäiviä viikoittain ja tehdä juttuja itsekseen jos haluan. Kun moni saa eniten aikaan isossa porukassa ja toimiston hälinässä, minä olen tuotteliain yksinäisyydessä. Toki olen harjoitellut sulkemaan ympäristön äänet koska on ollut pakko, mutta edelleen kaikista rauhoittavin ympäristö työskennellä itselleni on oma koti.

Kun jossain kohtaa sitä ei ymmärtänyt mistä tuo kaikki introverttius johtuu, antoi termi selityksen monelle asialle. Se ei ole laiskuutta eikä sitä ole todellisuudessa tavallista väsyneempi ihminen, vaan tuo piirre on puhtaasti luonteessa. Toiset kaipaavat enemmän omaa rauhaa ja saavat sieltä energiansa, kun taas toisille tärkeää on olla jatkuvasti ihmisten seurassa. Kumpikaan ei ole oikein tai väärin vaan molemmat yhtä sallittuja. Omalla kohdalla tietoisuus on tosiaan helpottanut elämistä ja olemista, sillä nykyään osaan paremmin varustautua esimerkiksi viikkoon, joka pitää sisällään paljon sosiaalisia menoja. Saattaa kuulostaa nyt vaikeammalta kuin se onkaan, sillä todellisuudessa introverttius ei rajoita millään tavalla elämää, kunhan tuota piirrettä opettelee ymmärtämään. Väkisin ei kannata olla jotain muuta kuin on ja siksi introverttina kannattaa vaalia niitä asioita, joita oma keho kehottaa vaalimaan. Ja edelleen loppuun haluan korostaa – introverttius ei ole yhtä kuin epäsosiaalinen ”nörtti”. Introvertti voi olla puhelias ja sosiaalinen, jonka vuoksi sosiaalista ihmistä ei pidä automaattisesti leimata ekstrovertiksi. Monissa ihmisissä on useita puolia ja näin koen myös omalla kohdalla olevan. Harva välttämättä edes mieltää minua introvertiksi, ellei minua todella tunne. Osaan nimittäin olla seurassa hyvinkin sosiaalinen ja harvalle valitan siitä uupumuksesta, joka sosiaalisen päivän päätteeksi vaivaa.