Tänään kirjoitan aiheesta, joka on mielestäni hyvin mielenkiintoinen ja jota olen moneen otteeseen teksteissäni sivuuttanut. Nimittäin sisäpiiriin tai yhteisöön kuuluminen ja siitä seuraava sokaistuminen. Eikä aina tarvitse olla kyse edes mistään laajasta yhteisöstä, vaan sisäpiiri voi yhtä lailla olla ihmissuhde, kahlitseva elämäntilanne tai muu hyvin henkilökohtainen kuvio, jossa näkökyky yksinkertaisesti sumenee. Kimmokkeen tekstilleni sain Sarasvuon uusimman podcastista ja etenkin lauseesta, jossa hän toteaa tiivistetysti näin:

”Jos menet sisäpiiriin, näkökykysi sumentuu – sinua kyllä uskotaan, mutta näet huonosti. Jos taas pysyt ulkopuolella, silloin näet tarkasti, mutta saatat kohdata väheksyntää.”

Olen kuulunut muutamaankin erilaiseen yhteisöön tai sisäpiiriin. Enkä missään nimessä sano että yhteisöllisyydessä olisi todellakaan aina mitään pahaa, mutta usein yhteisöt luovat tietynlaiset normit siitä, mitä meidän tulee olla. Jotta tunnemme yhteenkuuluvuuden tunnetta muiden kanssa, tulee meidän jakaa samaa arvomaailmaa tavalla tai toisella. Tyypillistä onkin kuulla yhteisöön kuuluvalta, että tämä on täysin oma valinta ja haluan toimia näin. Itsekin esimerkiksi aikanaan hengelliseen yhteisöön kuuluneena muistan toistaneeni epäilijöille tämän olevan valintani ja tahtotilani. Pelottavinta aiheessa on kuitenkin se, että yhteisö muokkaa tahtotilaamme. Kun vietämme aikaa tietynlaisten ihmisten seurassa, teemme samoja asioita kuin he ja puhumme näistä meitä yhdistävistä asioista, täytymme ikään kuin siitä yhteisön sisällöstä emmekä täten laajenna omaa näkökenttää koska ajaudumme tilaan, jossa emme yksinkertaisesti näe sen ulkopuolelle. Vastaava tilanne voi olla huomattavasti pienemmässäkin skaalassa, kuten vaikka jo mainitsemissani ihmissuhteissa. Moni ihmettelee miksi lukuisat kerrat petetyksi tullut antaa kerta toisensa jälkeen anteeksi sen sijaan, että nostaisi kytkintä. Kyse on nimenomaan kahlitsevasta tilasta, joka sitoo eikä anna vapautta nähdä muita vaihtoehtoja. Sanoisin tuotakin omalla tavallaan jonkinlaiseksi kuplaksi, joka sumentaa näkökentän ja erottaa ihmisen ikään kuin todellisuudesta. On vaan karu fakta että aina siinä kohtaa jos otamme aidosti etäisyyttä meitä sitoviin asioihin tai vaikka siihen omaan sisäpiiriin, näkökykymme kirkastuu. Jos vietämme esimerkiksi aikaa täysin erilaisten ihmisten kanssa kuin tyypillisesti, näemme enemmän, laajemmin ja ennen kaikkea maailmankatsomuksemme avartuu!

Ympäristöllä on suuri vaikutus siihen, mitä olemme – aivan mielettömän suuri. Tämän olen ymmärtänyt konkreettisesti vasta vanhemmiten ja nykyään ymmärrän myös sen, miksi olen tuntenut elämässäni niin paljon ulkopuolisuuden tunnetta. Tämä johtuu puhtaasti siitä että olen ajelehtinut ihmisten joukossa, joiden kanssa en jaa samaa arvomaailmaa, mutta samaan aikaan olen niin kovasti halunnut olla osa jotain ja tuntea kuuluvani johonkin. On toki ihmisiä jotka kykenevät hallitsemaan kokonaisuuden paremmin ja voivat olla osana erilaisia ryhmiä ilman, että imevät niin paljon vaikutuksia itseensä. Itse olen kuitenkin sen verran herkkä että huomaan imeväni ihmisistä paljon – niin hyvässä kuin pahassa. Vaikka arvomaailmani onkin selkeä ja uskallan nykyään rohkeasti ilmaista kantani asioihin, silti minulle on vahvistunut se, etten halua enää olla osa jotain sellaista jossa koen itseni ulkopuoliseksi, erilaiseksi tai jopa vääränlaiseksi. Jos ympäristö ei vaali samoja arvoja tai ole ikään kuin samalla puolella kanssani, mitä hyötyä minulle on tuollaisesta yhteisöstä? Näen sen enemmän haitalliseksi kuin hyödylliseksi. Jo pidempään olenkin ollut olotilassa, jossa katson kaikkea ikään kuin kauempaa ja sanoisin olevani hyvin irrallinen. Seison tällä hetkellä täysin omilla jaloillani nojaamatta yhteenkään sisäpiiriin tai yhteisöön. Oikeastaan ainut syvempi kosketukseni yhteisöllisyyteen, on oma lähin ystäväpiiri, jonka kanssa koen aidosti yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tuo tunne puolestaan on sellainen arvostukseen ja rakkauteen pohjautuva, joka antaa minulle vapauden olla sellainen kuin olen.

Sisäpiiriin kuuluminen sumentaa valitettavan usein näkökentän kun taas ulkopuolella pysytteleminen pitää näön tarkkana, mutta emme koe samalla tavalla sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja hyväksyntää. Veikkaan etten valehtele jos väitän jokaisen kaipaavan edes jollain tavalla yhteenkuuluvuuden tunnetta muiden ihmisten kanssa? Tästä syystä on monesti helpompaa ajautua yhteisöihin, jotka hiljaisesti ohjailevat meitä. Monesti jos on vuosikaudet ollut osana jotain porukkaa, voi siitä irrottautuminen olla hyvin hankalaa. Vaikka olisit jo pitkään havainnut, ettet ole osa kokonaisuutta etkä jaa näiden ihmisten kanssa samoja arvoja – olet ikään kuin umpikujassa. Jos lähdet, jäät yksin ja ulkopuolelle, mutta jos jäät, ikään kuin kuoletat itsestäsi jotain tärkeää. Itse olen muutamaankin otteeseen tehnyt sisäpiireistä irrottautumisia ja ehkä se merkittävin on ollut nimenomaan hengellisestä yhteisöllisyydestä lähteminen. Vaikka tuon askeleen ottaminen omalla tavallaan pelotti ja alkuun ajattelin tekeväni ratkaisun vain hetkellisesti, lopulta se avasi minulle täysin uudenlaisen maailmankatsomuksen jollaista tänä päivänä vaalin. Tuon lähdön hinta oli toki se, että menetin oikeastaan jokaisen ystävän yhteisön sisäpuolelta, mutta toisaalta se oli paljon myös minusta kiinni. Osa lopetti yhteydenpidon minuun – osaan lopetin sen itse.

Nykyään kun sitä on vanhempi, on myös rohkeampi tekemään päätöksiä oman hyvinvoinnin puolesta. Ja ehkä nimenomaan tällaisessa ulkopuolisessa tilassa näkee niin selkeästi monen aikaisemman yhteisön sisään, että tietää tasan tarkkaan mitä ei ainakaan elämäänsä halua. En sano ettenkö haluaisi olla joskus vielä osa tiiviitä ryhmiä, mutta tällä hetkellä koen eläväni jonkinlaista muutoksen aikaa, joka pohjautuu pitkälti yksilöllisyyteen. Haluan toimia yksilönä, luoda asioita jotka vievät eteenpäin, nähdä selkeästi, elää hyvässä ilmapiirissä valehtelevan tai juonittelevan sijaan ja ylipäänsä ympäröidä itseni ihmisillä, joista saan paljon hyvää. Tällä en tarkoita mitään ”positiivisuus hypeä”, joka sulkee pois negatiiviset tunteet, mutta inspiroiva ympäristö, jossa en koe oloani ahdistuneeksi, on se, missä haluan olla. Aivan liian moni yhteisö jossa olen elämäni aikana ollut, ei ole korostanut sitä hyvää joka minussa on, vaan päinvastoin. Ja en tietenkään syytä tästä ketään – itsehän olen valintani tehnyt, mutta tällä hetkellä kaikesta kokemastani viisastuneena haluan valita toisin.

Millaisia ajatuksia aihe teissä herättää? Voitteko samaistua sisäpiirin sumentavaan ja näköpiiriä rajoittavaan vaikutukseen? Kenties omakohtaisia kokemuksia?