Miten opin puhumaan vaikeista asioista?

Vaikeista asioista puhuminen ei ole kaikille helppoa. Vaikka moni ehkä ajattelee blogini perusteella minun olevan hyvin avoin ihminen, ja valmis puhumaan kaikesta jokaiselle vastaantulijalle, todellisuus on toinen. Edelleen minullakin on olemassa asioita, joita en jaa blogissani, tai joista tietää vain muutama lähin ystäväni. Olen karsinut viime aikoina lähipiiriä vielä entisestään ja tullut aikaisempaa tarkemmaksi. Ei sillä, kyllä kykenen puhumaan monista vaikeista asioista avoimesti, mutta ne ovat tyypillisimmin sellaisia, joita olen käsitellyt paljon. Kuten nyt vaikka tunnelukot, luonteen heikkoudet ja vahvuudet, erilaiset käyttäytymismallit, lapsuuden kokemukset, ihmissuhdetraumat ja kiintymyssuhdemallit ovat sellaisia, joita olen käsitellyt ja sen vuoksi aiheiden läpikäyminen vaikka kahvipöydässä, on itselleni helppoa. Tykkään keskustella syvällisistä aiheista ja vaihtaa niistä ajatuksia ihmisten kanssa. Välillä unohdankin, ettei se ole välttämättä aivan jokaiselle yhtä normaalia. Kaikki eivät ole yhtä avoimia ja usein jos asioita on käsittelemättä, niiden esiin nostaminen saattaa aiheuttaa suorastaan kauhistuneen vastareaktion. Kyllä itsekin myönnän, että jos joku nostaisi yhtäkkiä esiin ne elämäni vaikeimmat osa-alueet, en tiedä miten reagoisin. Jotkut aiheet eivät tosiaan ole edes ystävien kesken arkipäiväisiä keskustelunaiheita, sillä ne ovat niitä eniten satuttaneita, joita en mielelläni kovin usein nosta päivänvaloon. Jopa terapiassa välttelin tiettyjä aiheita, koska niistä puhuminen vaan tuntui sen verran pahalta.

Itsekin siis olen edelleen vaiheessa joidenkin asioiden suhteen. Ei kaikki hankala ole minulle missään nimessä helppoa, vaikka haluaisin pyrkiä siihen, ettei minussa olisi mitään käsittelemätöntä. Liikaa ei voi kuitenkaan kerralla itseltään vaatia, eli edetään pikkuhiljaa pala palalta. Ja ottaen kuitenkin huomioon lähtökohtani, jotka ovat siis muutaman vuoden takaa sellaiset, etten ole puhunut haavoistani ikinä koskaan kenellekään. Eli olen ollut aikaisemmin hyvin sulkeutunut ja kuten pitkäaikaisimmat lähimmät ystäväni tietävät, minusta ei ollut vuosia sitten helppo saada irti oikein mitään sen syvempää. Tästä on usein puhuttu, miten nykyään saatan soittaa ystävälleni itkuisen kriisipuhelun, jollaista en vielä pari vuotta sitten olisi koskaan hädän hetkellä tehnyt. Olenkin oppinut tukeutumaan läheisiini sen sijaan, että kannan kaiken yksin harteillani. Tuo on ihan oikeasti aivan mielettömän huojentavaa ja olen huomannut, miten paljon taakkani kevenee kun sen saa jaettua! Usein toisen neuvot myös rauhoittavat ja saavat ajattelemaan tunnekuohun keskellä järkevästi. Tänä päivänä on välillä jopa hankala käsittää, miten joskus jaksoin sen kaiken ahdistavan kanssa?

Se, miten kykenee vaikeita asioita muiden kanssa jakamaan, on pitkälti opittua. Jos kotona ei puhuta vaikeista asioista tai kommunikoida, ei lapsi opi puhumisen taitoa. Tämä ongelma on huomattavasti suurempi ikäpolveni miehillä, jotka ovat sitä ”pojat eivät itke” sukupolvea. Toisaalta olen kirjoittanut joskus myös siitä, miten usein sitten tytöt puolestaan kärsivät reippaan tytön syndroomasta, kun on kasvatettu pienestä pitäen kantamaan vastuuta ja hoitamaan asioita. Molemmissa tapauksissa ei ole sijaa heikkoudelle ja herkkyydelle, jollaista lapsi kaipaa. Lapsen ei kuulu olla kuten aikuiset, tai kantaa aikuisen kaltaista roolia saatikka vastuuta. Tällaiset asiat ovat usein kuitenkin pitkälti rakenteissa ja periytyvät sukupolvelta toiselle tiedostamatta. Onneksi tänä päivänä näistä asioista keskustellaan paljon, jolloin moni voi ehkä pyrkiä muuttamaan normeja omien lapsiensa kautta. Mikäli itse käsittelee vaikeuksia, on niiden käsittelyä helpompi mallintaa myös lapsilleen, jotka voivat sitten oppia tuon ”paremman” tavan kommunikoida ja täten välttyvät samoilta ongelmilta, joita olemme läpi käyneet.

 

Haluan rohkaista esimerkilläni jokaista siihen, kuinka puhumaton ihminen voi oppia puhumaan. Vaikka kokisit nyt, ettet uskalla ikinä avata sisimmän ajatuksia kenellekään – usko pois, käytösmalleja on mahdollista muuttaa tiedostamisen ja harjoituksen kautta! Itselleni käänteen tekevä ratkaisu oli hakeutua terapiaan, joka pakotti minut avautumaan, käsittelemään tunteita ja kohtaamaan menneisyyteni. Sitä ennen olin kyllä harjoitellut puhumista, mutta siihen liittyi paljon tietynlaista rajoittuneisuutta. Toinen tärkeä seikka on luottamus ja sen rakentaminen ihmissuhteissa. Kun panostaa läheisiin ihmissuhteisiin, rakentaa niitä ja luo luottamusta, palvelee se kahta ihmistä molemmin puolin. Itse voin ainakin rehellisesti sanoa, että mikäli en luota ihmiseen, en hänelle myöskään avaudu. Luottamuksella onkin hyvin suuri merkitys ja se harvoin syntyy itsestään! Luottamus on pohja ylipäänsä kaikelle olemiselle ja tekemiselle – sille että voi olla ihmissuhteissa oma itsensä ja tuoda esiin myös ne heikkoutensa. Jos luottamukseen tulee yksikin kolhu, sen korjaaminen voi olla toisinaan jopa mahdotonta. Itse olen ainakin ihmisenä sellainen, että mikäli kerran toiseen petyn, luottamusta ei välttämättä pysty enää korjaamaan alkuperäiselle tasolle.

Henkilökohtaisista asioistaan ei ole pakko puhua kaikille. Riittää että elämässä on yksikin ihminen, johon luottaa ja jolle kykenee paljon jakamaan. Toisaalta olen oppinut, kuinka useampien erilaisten henkilöiden kanssa käyty syvällisempi keskustelu on avannut minulle uudenlaisia näkökulmia, jonka vuoksi näen keskustelemisen mieltä rikastuttavana asiana. Tykkäänkin puhua syvällisiä ja mikäli tilanne antaa myöden, keskustelen oikein mielelläni vakavammistakin aiheista. Se, miten paljon annan henkilökohtaista dataa, riippuu paljon vastapuolesta. Kaikkien kanssa keskustelu ei etene koskaan säätä pidemmälle ja tämänkin olen hyväksynyt. En myöskään itse ole avoin niiden ihmisten kanssa, joiden suhteen en koe avoimuutta luontevaksi. Joidenkin kanssa nimittäin keskustelun tukahduttaa aina jonkinlainen blokki, vaikka sitä ei periaatteessa edes tiedostaisi mistä syystä näin? Toisten kanssa puolestaan on niin helppo edetä säästä saman tien elämän traumoihin, eikä se ole ollenkaan outoa. Uskonkin jonkinlaiseen ihmisten vuorovaikutukseen ja kemioihin, jotka vaan toimivat toisten kanssa paremmin kuin toisten.

Vaikeista asioista ei tosiaan ole mahdoton oppia puhumaan, vaikka olisi koko elämänsä ollut henkilökohtaisten asioiden suhteen sulkeutunut. Ihminen on kykeneväinen muuttumaan jos näin haluaa – tosin se vaatii hurjasti rohkeutta. Itsellänikin on vielä paljon työstettävää, mutta koska ensimmäinen askel on jo otettu, on jatko helpompaa. Kohdallani toivon että kykenen lopun elämää olemaan tämän asian suhteen herkillä, enkä missään kohdin palaa vanhoihin tapoihini. Oikeastaan ainoat asiat, joiden pelkään vievän minua taaksepäin, ovat vastoinkäymiset ja pettymykset. Tiedostan, miten herkästi satutettuna sulkeudun kuoreeni ja otan takapakkia. Tämän vuoksi valppaana on tosiaan oltava ja pyrittävä muistamaan, etten halua enää palata vanhaan.

Onko teidän helppo puhua vaikeista asioista? Tai kykenettekö ylipäänsä niistä kenenkään kanssa puhumaan?

 

Kuvat: Mikaela

Hyvinvointi Parisuhde

Miten paljon liikuntaa on tarpeeksi?

*Sis. mainoslinkin

Olen elänyt elämässäni monenlaisia vaiheita, mitä tulee treenaamiseen. Lapsena ja nuorena kilpaurheilin, jonka jälkeen jatkoin omaksi iloksi juoksuharrastusta. Seuraavaksi mukaan astuivat ryhmäliikuntatunnit sekä spinning, joka sekin vei nopeasti mennessään. Kuutisen vuotta sitten pääsin puolestaan salitreenin makuun ja tuolloin salilla tuli käytyä ainoastaan yhden välipäivän voimin. Treenasin paljon – nykyisellä mittapuullani aivan liikaa. Oikeastaan vasta viimeiset 3-4 vuotta ovat olleet käänteen tekeviä ja suhtautumiseni liikuntaan on muuttunut hyvin paljon. Nyt kun mietin, en voi ymmärtää, miten saatoin joskus potea jopa huonoa omaatuntoa siitä, etten treenannut jokaisena viikonpäivänä? Aivan hullu ajatus, mutta tänä päivänä laitan sen nuoruuden sekä epävarmuuden piikkiin. Tuolloin treenasin myös ulkonäölliset tavoitteet edellä, enkä ollut oikein koskaan tyytyväinen. Tämä tyytymättömyys johtui kuitenkin siitä, etten ollut kohdannut itseäni, tutustunut itseeni saatikka treenannut itseäni varten. Aina jos asioita tekee muiden vuoksi, eivät ne loppupeleissä tyydytä omaa sisintä tai ruoki hyvinvointia.

Olen tosiaan treenannut elämässäni sekä paljon että vähän. Pitänyt viime vuosina jopa täysin treenittömiä ajanjaksoja ja vaihdellut treenimuotoja sekä ottanut taukoa toisista. Tykkään että voin kokeilla erilaisia tapoja liikkua ja samalla huomaan niiden vaikutukset hyvinvointiin. Tässä vuosien varrella olen myös havainnut, ettei runsas liikunta ole todellakaan mikään tae sille että voi hyvin tai näyttää hyvältä! Omalla kohdallani olen jopa huomannut voivani paremmin jos treenaan vähemmän ja palaudun riittävästi. Myös ulkonäöllisessä mielessä vähempikin riittää, eli ainakaan minä en ihannoi mitään täysin rasvatonta lihaserottuvuutta, jonka voi varmasti saavuttaa sillä kuusi kertaa viikossa tehtävällä rääkkitreenillä. Huomio, jonka olen itse asiassa tehnyt omalla kohdallani, on että olen jopa ulkoisesti omaan silmään paremmassa kunnossa jos treenaan vähemmän. En tiedä onko tämä täysin geneettinen juttu ja vain minun kohdallani, mutta olen pistänytmerkille että jos treenaan ns. liikaa, kehoni alkaa keräämään nestettä ja tulen herkemmin sairaaksi. Veikkaan tämän johtuvan siitä omasta stressialttiudestani ja puhtaasti stressihormonin noususta kehossa. Siispä jo tästäkin syystä olen todennut, ettei ole mitään järkeä viedä itseään kuusi kertaa viikossa äärirajoille, sillä se ei todellakaan ole sen väärti. En löydä enää nykyään yhtään syytä liialliselle treenaamiselle, vaan ennemmin nautin elämästä pitäen kunnostani huolta, tehden sen tasapainoisemmin.

Mistä sitten tietää, paljonko liikuntaa on tarpeeksi?

Uskon että se mikä on tarpeeksi, on hyvin yksilöllinen asia. Toiset kestävät fysiikaltaan kovaa treeniä enemmän tai ovat yksinkertaisesti vaan tottuneet kehon jatkuvaan korkeaan kortisolitasoon. Muuten uskoisin, että sitä omalle keholleen sopivaa treenimäärää tulee tunnustella ja hakea. Kokeilemisen kautta voi löytää tasapainon ja sen itselleen sopivan määrän. Jos minä treenaan keskimäärin 4-5 kertaa viikossa (tällä hetkellä kutakuinkin jaolla 3 salitreeniä ja 1-2 lenkkiä), joku toinen voi kokea saman määrän liian suureksi tai pieneksi. Monelle riittää liikunta kerran tai kaksi viikossa ja sekin on mielestäni täysin ok, jos se tuntuu omassa kehossa hyvältä ja sopii aikataulullisesti elämään parhaiten. Liikunnan suhteen on tärkeää huomioida että se tukee jaksamista, mutta samaan aikaan saattaa myös verottaa jaksamisesta, mikäli määrät ja kuormittavuus ovat turhan suuria. Tasapaino voikin olla hiuksen hieno ja sen hakeminen vaatia tunnustelua sekä oman kehon kuuntelua. Lisäksi aina tulee huomioida oma elämäntilanne ja se, mitä kaikkea on juuri nyt mielen päällä. Mikäli töissä on stressaavaa tai henkilökohtainen elämä kuralla, se vie aika ison siivun omasta energiasta, joka pitää huomioida treenimäärissä. Emme voi vaatia itseltämme yhtä paljon silloin jos elämä on stabiilia, versus siihen kun elämässä on jonkinlainen kriisi meneillään. Veikkaan ettei monikaan tätä huomioi ja itseltä vaaditaan aina yhtä paljon, eikä osata huomioida oman elämäntilanteen vaikutusta jaksamiseen. Itsekään en siis tätä aikaisemmin huomioinut – nimimerkillä treenattu on jopa silloin, kun keho on ollut sydänsurujen vuoksi heikko ja voimaton. Näin jälkiviisaana toteankin treenin menevän tuolloin vallan hukkaan.

Moni on varmaan myös huomannut, miten väsyneenä treeni kulkee huonommin kuin virkeänä? Jo tästäkin syystä kehotan ennemmin treenaamaan vähemmän ja huolella, kuin usein ja vähän sinne päin. Jos jatkuvasti treenaa puoliteholla ja uupuneena, en usko treenin purevan samalla tavalla kuin se tehoaa silloin, kun olemme optimaalisessa tilassa vastaanottamaan harjoituksen tuomia ärsykkeitä. Aina suuret liikuntamäärät eivät siis ole tae hyvinvoivalle keholle ja mielelle, saatikka kovalle kunnolle. Uskonkin siihen että vähemmälläkin treenillä voi olla hyvässä kunnossa ja nimenomaan juuri itselleen optimaalisessa kunnossa. Mikäli ei treenaa kilpailemista varten, ei ole mielestäni mitään järkeä elää kuin kilpaurheilija. Välillä nimittäin huomaan, miten kovin moni havittelee samanlaista kuntoa kuin kilpailevilla henkilöillä, mutta samalla unohtaa, miten urheilijoille liikunta on työtä ja usein vielä se päätyö. Siinä kun kilpaurheilija ehtii helposti treenaamaan jopa kaksikin kertaa päivässä, ei tavallisella työssä käyvällä ole samanlaisia resursseja. Tässäkin kohtaa tullaan siihen meidän vaatimustasoon, joka on monella todella korkea itseä kohtaan. Aina tulisi olla paras tai vähintään parempi kuin moni muu, vaikka oman terveyden kustannuksella. Kannattaa siis laskea rimaa, ihan suosiolla.

Liikunta on tärkeää hyvinvoinnin kannalta ja siksi siihen aivan jokaista kannustan! Silti kannattaa muistaa että joissain asioissa ”less is more” on taikasana. Ollaan armollisia itsellemme ja kunnioitetaan kehoa sen hyvinvoinnin puitteissa. Aina en itsekään ole tätä taitoa osannut tai sen merkitystä oivaltanut, mutta nykyään haluan vaalia sitä entistä huolellisemmin. Haluan voida kokonaisvaltaisesti hyvin ja sen yksi merkittävimmistä pilareista on myös treenimäärien kohtuus. Aina ei tarvitse mennä ääripäissä, vaan joskus se optimaalisin tila löytyy jostain sieltä välimaastosta.

Kengät Puma / Treenitrikoot House of Brandon* (*saatu) / College Zara (vanha)

Koetteko te että kehonne olisi jopa paremmassa kunnossa vähäisemmillä treenimäärillä? Löytyykö vastaavia kokemuksia? 

Energistä päivää!

treeni-ja-ravinto