Anteeksianto ei ole aina helppo asia käsitellä. Usein anteeksiannossa onkin kyse loppupeleissä itselleen anteeksi antamisesta, jonka jälkeen toiselle anteeksiantokin helpottuu. Niin pitkään kun olemme katkeria itseämme kohtaan, olemme sitä meitä satuttaneitakin kohtaan. Itselleni asia on kirkastunut hyvin selkeästi tässä viimeisen vuoden sisään ja olenkin joutunut työstämään suhdetta sisimpääni. Sen kautta olen löytänyt ne padotut tunteet, joihin olen saanut vihdoin kosketuksen, ja sitä kautta olen kokenut pikkuhiljaa ihmeellistä vapautumista. Kun olen ymmärtänyt, mistä anteeksiantamattomuuden tunteissa on ollut kyse, on minun ollut helpompi niitä käsitellä ja työstämisen kautta mennä elämässä eteenpäin. Usein anteeksiantamattomuuteen liittyy todella paljon ahdistusta, vihaa ja satutetuksi tulemisen tunteita. Jos ihmissuhde päätyy riitaisissa merkeissä tai muuten ikävästi, usein siitä seuraa nimenomaan negatiiviset tunteet, joista ei ihan heti irti pääse ellei niitä työstä. Kyseisiä tunteita onkin helpompi padota sisimpäänsä kuin käsitellä. Usein ihminen kääntääkin satutetuksi tulemisen uhmaksi, katkeruudeksi tai vihaksi, joka taas ei johda mihinkään muuhun kuin oman sisäisen tunneyhteyden katkeamiseen. Ja mikä aidosti pahinta – usein näistä kaikista tunteistaan kärsii pahiten itse. Kaikki katkeruus syö meitä sisältä päin ja tällöin meillä on paha olla vaikka ulospäin esittäisimme muuta.

Elämässäni on tosiaan ollut vaikeita asioita, joiden suhteen olen joutunut käymään taistelua anteeksiannon kanssa. Prosessit eivät ole olleet missään nimessä helppoja, mutta loppupeleissä anteeksiannon kautta tapahtuu aika ihmeellistä rentoutumista, joka johtaa iloon ja vapauden tunteeseen. Olen ikään kuin päässyt enemmän sellaiseen olotilaan, jossa osaan katsoa asioiden taakse sekä ymmärtää myös tilanteiden toista osapuolta kuin aikuinen. Sen sijaan että syyttelisin tai katsoisin asioita suppeasti omasta näkökulmasta, kykenen (ja ennen kaikkea haluan) nyt asettua toisen henkilön asemaan ja täten ymmärrän paremmin. Samalla en myöskään unohda ymmärtää itseäni ja se on tässäkin asiassa johtanut siihen, että olen saanut lisää ymmärrystä myös muita kohtaan. Itsensä ymmärtäminen ei tosin ole ollut mikään sellainen taikatemppu ”simsalabim”, vaan se jos mikä on vaatinut menneisyyden avaamista ja sitä kautta syiden löytämistä käytökselleen. Tuo tietoisuus puolestaan on avannut itselleni aivan uudenlaisen maailman itseymmärryksen suhteen ja minusta on tullut myös armollisempi niin itseä kuin muitakin kohtaan.

Anteeksiannossa ei ole kuitenkaan kyse väärien tekojen hyväksynnästä – liittyvät ne sitten muihin ihmisiin tai omaan käytökseen. Vastuu tulee aina kantaa, eikä anteeksianto poista missään nimessä vastuuta keneltäkään osapuolelta. Mutta anteeksianto antaa kummasti ymmärrystä, se luo pehmeän tunnelman ja omien kokemuksieni mukaan vapauttaa ahdistavista ajatuksista sekä tunteista. Usein selittämättömän ahdistuksenkin taustalla on ihan vaan anteeksiantamattomuus, joka kytee meissä, mutta emme sitä oivalla tai kenties edes rohkene kohdata. Kuten viime viikolla kirjoittelin, tunteet vaikuttavat kokonaisuutena meihin ja myös anteeksianto vaikuttaa ihan jo fyysisellä tasolla hyvinvointiimme. Saatamme nukkua paremmin, olemme paremmalla tuulella, stressaamme vähemmän, vaikeidenkin tunteiden hallinta helpottuu, tunteiden kokeminen muuttaa muotoaan ja siitä tulee jollain tapaa jopa aidompaa sekä syvempää. Anteeksiannolla on siis lukuisia positiivisia vaikutuksia meihin, jonka vuoksi siihen kehotan pyrkimään. Tietenkin kaikella on aikansa ja paikkansa, eli väkisin ei pidä alkaa vääntämään. Joskus liian tuore ikävä tapahtuma saattaa estää meiltä sen käsittelyn, koska tuo asia tuntuu vielä turhan aralta kohdattavaksi. Tämäkin tulee ymmärtää ja siksi meidän tuleekin pyrkiä olemaan myös itsellemme armollisia. Meillä on oikeus kokea myös negatiivisia tunteita – surra ja olla vihaisia.

Anteeksiantoon pätee hieman sama kuin rakastamiseen, eli jotta voimme osoittaa noita tunteita muille, tulee meidän ensin kyetä kokemaan niitä itsemme kanssa. Hyvin moni asia lähteekin meistä itsestämme ja siitä suhteesta, joka meillä on itsemme kanssa. Olin esimerkiksi aina kuvitellut että minulla on ihan hyvä suhde itseeni, mutta terapiassa huomasin, miten huonolla tolalla itsetuntoni olikaan – tai siinä kohtaa taisin myöntää sen itselleni. Syytin noista tunteista pitkään ulkopuolisia nämä tunteet minulle ”aiheuttaneita” kunnes tajusin, ettei se hyödytä yhtään mitään. Minä itse olen vastuussa omasta olotilasta. Usein tuollaiseen syyttelyyn liittyy myös itsensä syyttelyä siitä, miksi on ottanut toisen sanoista itseensä tai miksi on niin heikko, että on antanut muiden vaikuttaa itsetuntoonsa? Ja nämä puolestaan ovat niitä pieniä asioita, jotka pikkuhiljaa tuhoavat meitä ja lisäävät anteeksiantamattomuutta ennen kaikkea itseä kohtaan. Usein ihminen on kaikista pahin kriitikko itselleen. Kaikki kuitenkin lähtee meistä ja se millaisia olemme ulkopuolisia kohtaan, heijastelee sisimpämme tilaa.

Heräsikö ajatuksia tai onko omakohtaista kokemusta anteeksiannosta?