Uusi elämänvaihe: parisuhde
Uuden parisuhteen äärellä varmasti jokainen bloggaaja miettii, kuinka paljon suhteestaan jakaa somessa seuraajilleen. Itse olen ottanut tässä mielessä avoimen linjan, johtuen oikeastaan siitä, että parisuhde on isossa roolissa elämässäni ja olen tällä kertaa ihmisestä niin varma. Jos olisin epävarma suhteen tulevaisuudesta tai ylipäänsä siitä, olemmeko yhdessä vielä puolen vuoden päästä, tuskin jakaisin aiheeseen liittyvää sisältöä blogissani. Tietenkin tähän vaikuttaa myös jo aikaisempi linjani puhua avoimesti juuri syvällisemmistä ja tunnemaailman asioista, joihin koen parisuhteen lokeroituvan. Mielellään siis kirjoitan aiheesta nyt ja jatkossa, vaikka samaan aikaan haluan tietenkin pitää blogin sisällön mahdollisimman monipuolisena.
Kuten olen täällä ennenkin kirjoittanut, itselle parisuhde on iso päätös ja tarkoittaa tahtotilaa olla toisen kanssa mahdollisesti lopun elämää. En ole koskaan aloittanut suhdetta ajatuksella ”katsellaan, mitä tästä tulee”, koska en vaan osaa toimia niin. Olen liian herkkä suhteisiin, joissa suhteen tila on epävakaa, enkä henkisesti kestä epävarmuutta ihmissuhteissa oikeastaan juuri ollenkaan. Onneksi tällä kertaa tuollaista epävarmuuden olotilaa ei ole ollut ja mikä parasta, olemme molemmat suhteessa täysillä mukana. Asia, josta kuitenkin haluan tänään kirjoittaa, ovat tunteet ja uuteen suhteeseen asettautuminen, sekä omalla tavallaan sen rajojen kokeileminen.
Vaikka meidän suhteessa kaikki on sujunut hyvin ja homma edennyt ensikohtaamiselta lähtien luontevasti, olen viime aikoina havainnut itsessä joitain tunnemaailman kamppailuja. Nämä kamppailut liittyvät aikaisempaan elämääni ja ovat ikään kuin nousseet nyt uudessa suhteessa alun jälkeen pintaan ja samalla käsiteltäväksi. Vaikka olen alusta saakka pystynyt puhumaan Tonille avoimesti kipukohdistani ja kertomaan, mitä ongelmia on ollut aikaisemmissa ihmissuhteissa, samanlaista tunteiden purkautumista ei ole ollut kuin vasta nyt. Veikkaan tämän johtuvat toiseen kiintymisestä ja samalla myös sen mukana tulevasta menettämisen pelosta. Yksi vahvimmista tunnelukoistani, kun on kaltoinkohtelu, jolle on tyypillistä pelätä, että ihmiset haavoittavat, huijaavat, loukkaavat, pahoinpitelevät tai käyttävät jollain tavoin hyväkseen. Pelkään menettämistä ja siksi minulle on äärimmäisen tärkeää, että toinen on jatkuvasti ”läsnä” henkisesti. Jos aistin jotain poikkeavaa, saatan ahdistua hyvin pienestä.
Tällainen on sinällään mielenkiintoista, sillä vaikka tietää toisen rakastavan ja olevan siinä minua varten, silti tällaista ajattelee. Päivä päivältä toiseen kiintyy enemmän ja ajatus toisen menettämisestä tuntuisi aivan hirveältä. Vaikka järki sanoo, ettei tarvitse pelätä, olen silti joutunut käymään itseni kanssa läpi erilaisia tunteita aiheeseen liittyen. Onneksi meillä on suhteessa avoin kommunikointi ja yhteys, jonka vuoksi pystymme puhumaan tällaisista asioista puolin ja toisin. Samaan aikaan on tärkeää, että käsittelen asiaa itseni kanssa – sisäistän sen, ettei nykyinen suhteeni ole kuin aikaisemmat, ja ettei tässä olla samassa tilanteessa kuin aikaisemmin. Jotenkin hassua, että olen joutunut tällaista edes miettimään, mutta nähtävästi vanhat muistijäljet ovat niin vahvana alitajunnassa, jonka seurauksena pelkotiloja saattaa tulla, vaikka niihin ei olisi edes mitään järkevää syytä. Olen myös havainnut olevani melko tarvitseva kumppani. Vaikka tavallaan olen itsenäinen, enkä laisinkaan takertuva, samaan aikaan tarvitsen toiselta huomiota ja läsnäoloa, erityisesti henkisellä tasolla.
Parisuhde onkin kieltämättä aika hyvä peili ja tiedän, että suhteen aikana tulee tarkasteltua itseä ja omaa käytöstä vielä rutkasti lisää. Ensimmäistä kertaa elämässä koen kuitenkin olevani suhteessa, jossa on avoin kommunikointi ja jotain sellaista, jota on vaikea sanoin selittää. On puhuttu tästä yhdessäkin, miten vahva meidän yhteys on ja oikeasti se, että jokin muuttuisi radikaalisti – siihen tarvittaisiin jotain todella isoa. Ehkä tämänkin vuoksi itsellä on herännyt välillä myös pelko kaiken menettämisestä, koska oikeasti välittää niin paljon ja kokee saaneensa jotain sellaista, mitä on koko elämänsä etsinyt, kaivannut ja tarvinnut.
Perinteisessä parisuhteessa on kaksi ihmistä, joiden elämät sovitetaan yhteen. Vietämme aikaa melkeinpä 24/7 yhdessä, mikä on nopeuttanut myös tutustumista ja tehnyt meistä jo lyhyessä ajassa hyvin läheiset. Tästä huolimatta tutustumme edelleen toisiimme ja opimme jatkuvasti jotain uutta. Punnitsemme suhteemme dynamiikkaa, rajoja ja samaan aikaan olemme rakastuneita. Tämä on kieltämättä mielenkiintoista aikaa ja erilaisia tunteita nousee pintaan. Veikkaan, että monelle vastarakastuneelle saattaa olla myös pienoinen shokki, kun ensimmäisen kerran riidellään tai eteen tulee ongelma, joka tulisi yhdessä ratkaista. On kuitenkin elämää olla välillä väsynyt, stressaantunut, huonolla tuulella tai vähemmän läsnä. Se ei tarkoita rakkauden loppumista tai tunteiden hiipumista, vaan on täysin inhimillistä. Myös rakastuneen elämässä on huonoja päiviä.
Täällä ollaan tosiaan vasta parisuhteen alkutaipaleella, mutta toivon mukaan vuosikymmenten mittaisen matkan alussa. Olen heittäytynyt tähän suhteeseen täysillä ja antanut mennä. Uskon meihin ja uskon siihen, että kaikki mitä eteen tulee – selviämme siitä yhdessä.
Onko täällä muita tuoreita pareja? Tai herättikö teksti ylipäänsä ajatuksia? ☺️❤️
