Huonoa onnea rakkaudessa
Rakkaus, parisuhde ja ihmissuhteet ylipäänsä ovat minun sekä läheisteni keskuudessa aika tyypillinen puheenaihe. Ainut seikka, mikä meidät ehkä erottaa monesta muusta naisesta on, että meistä useammalla on ollut erityisen huonoa onnea rakkaudessa. Toki osa ystävistäni on onnellisesti parisuhteessa mutta liian moni kokenut elämänsä varrella turhan monta pettymystä. Vaikka en toivo kenellekään huonoa, on ollut tavallaan helppo jakaa näitä asioita läheisten kanssa, koska meiltä löytyy osittain jopa todella saman tyylisiä kokemuksia. Kohdallemme osuu aina ne tyypit jotka haluavat eri asioita, ovat varattuja tai yksinkertaisesti eivät hae parisuhdetta.
Olen paljon miettinyt miksi näin käy kerta toisensa jälkeen? Toki itse seurustelin useamman vuoden ajan mutta nyt sinkkuna olen jälleen huomannut, kuinka elämässäni toistuu taas se sama kaava, joka varjosti minua aikana ennen tuota viimeisintä parisuhdetta. Ne harvat kerrat, kun tykästyn johonkin ihmiseen, on hän tosiaan joko ”vääränlaisessa elämäntilanteessa” (ja useimmiten ei muuten edes kerro siitä heti) tai osoittautuu muuten vaan lopulta jollain tapaa kusipääksi. Onko todella niin, että kyse on vaan miesmaustani ja siitä, että onnistun poimimaan ne kaikista mätäisimmät marjat puskasta? Välillä on tullut oikeasti ihan tosissaan mietittyä, että onko vika todella minussa ja siinä, mitä puoleeni vedän…
Olen miettinyt myös lapsuuden ja vanhempien parisuhdemallin vaikutusta asiaan. Onko se oikeasti niin, että jos olet avioeroperheestä, on sinun vaikeampi luoda tasapainoisia ihmissuhteita? Kun tavallaan se malli jonka olet kotoa saanut, on kaikkea muuta kuin oikeanlainen, onko sillä vaikutusta vielä näin kolmekymppisenkin naisen elämään? Tavallaan alan kallistumaan siihen suuntaan, että ehkä näin on. Tai sitten se on vaan sitä, että monta pettymystä elämässään kokeneena sitä ei vain jotenkin osaa toimia ihmissuhteissa oikealla tavalla? Itsehän olen tällä hetkellä esimerkiksi todella rehellinen ja sanon hyvinkin suoraan etten hae mitään kissahiiri leikkejä. Voi olla, että se säikäyttää osan, sillä niin moni nimenomaan hakee elämäänsä leikkejä ja pelikavereita – itse en kuitenkaan halua olla sellainen, sillä ei vaan kiinnosta. Kevyet suhteet ovat sellaisia joita en vaan enää jaksa, sillä ne käyvät useimmiten henkisesti niin kovin raskaiksi.
Kieltämättä huomaan myös sen, että pettymykset ovat tehneet minusta osittain kovin lukkiutuneenkin. Tällä hetkellä olen kuulemma hyvin sellainen luotaan työntävän oloinen ja ymmärrän, että sen jonkun kivan tyypin on vaikea tulla minulle edes juttelemaan. Tämä on kuitenkin vaan jotain sellaista itsensä suojelemista, sillä pettymykset eivät kas kummaa oikein innosta. On ehkä tullut vaan sellainen olo, että paljon helpompaa olla itsekseen kuin sydänsurujen tai ahdistuksen kanssa. Tiedän, että tässä kirjoittamassani on pieni kyynisyyden siemen mutta tällaisia tuntemuksia sitä vaan tulee väkisinkin pintaan, kun tuntuu ettei kohdalle tosiaan osu hyviä tyyppejä.
Niin monesti olen ihmetellyt, että mikä ihme siinä onkin kuinka jotkut vaan löytävät rinnalleen uuden kumppanin heti eron jälkeen? Sitä ikään kuin hypätään suhteesta seuraavaan ilman, että vietetään edes pientä hetkeä yksin. Tavallaan tuo on yksi tapa toimia enkä siis sano, että siinä olisi mitään väärää. Se, mitä ihmettelen, on, että mistä noita niin mielettömän hyviä tyyppejä oikein löytyy? Vai onko se tosiaan niin, että vika on ihan itsessä ja siinä, ettei tosiaan käyttäydy avoimesti, ole Tinderissä tai ylipäänsä pidä silmiään riittävän avoimina? Kyllä minäkin mielelläni seurustelisin mutta ongelma on siinä, että en vaan kykene seurustelemaan kenen tahansa kanssa. Ehkä on sitten vaan liikaa vaatia, että kokee vetovoimaa toiseen, on kiinnostunut toisesta ihmisenä sekä ylipäänsä haluaa olla toisen kanssa. Itseäni ei nimittäin lämmitä raha tai muutkaan muodollisuudet jos en oikeasti ole kiinnostunut ihmisestä. Olen sen verran tunteella eläjä, että haluan oikeasti muun kuin järkisuhteen, vaikka se tänä päivänä tuntuukin olevan huomattavasti trendikkäämpää kuin tunteisiin perustuvat parisuhteet. Enkä nyt siis tarkoita etteikö järkeäkin saisi olla mukana mutta se, että ollaan toisen kanssa muista syistä kuin tunnesyistä ja sitten petetään jonkun kanssa, johon on niitä tunteita, on sellaista jota en halua omassa elämässäni tapahtuvan.
Haluan uskoa elämässä asioiden tarkoituksellisuuteen, jonka vuoksi jaksan vaan uskoa, että kai jokaisella pettymykselläkin on oma tarkoituksensa. Joidenkin kohdalla sitä vaan miettii, että kuinka paljon niitä pitää kohdalle tulla, että on riittävästi koulittu? Eikä nyt siis sillä ettenkö minä pärjäisi ihan itsekseni, pärjään jopa liiankin hyvin, mutta näitä asioita on vaan tullut tässä viime kuukausina mietittyä. Eikä kyse ole tosiaan siitä ettenkö uskoisi rakkauteen ja hyvään mutta on yksinkertaisesti hetkiä, että se on hieman koetuksella.
Onko täällä muita, jotka voitte samaistua ajatuksiini tai teiltä löytyy saman kaltaisia kokemuksia?
Kuvat: Taru / Edit: minä
