Siskoni muutti luokseni toukokuun alussa ja päätyi lopulta asumaan luonani kuukauden pidempään, kun oli alun perin tarkoitus. Homma kärjistyi lopulta ikävään riitaan, joka varmasti oli molempien osapuolten mielestä siinä hetkessä täysin oikeutettu. Kumpaakin ärsytti, sillä oltiinhan tässä jo kämppistelty pari kuukautta, eli toisin sanoen aivan liian pitkään siskoksille. 24 neliöinen yksiö, yksi jenkkisänky, yksi keittiö ja yksi vessa – yksiöitä ei vaan ole tarkoitettu kahden ihmisen asuttaviksi.

Tuon riidan jälkeen olen miettinyt ylipäänsä riitelemistä. Sitä, onko riidoilla joku tarkoitus ja onko riiteleminen välillä jopa hyvästäkin – puhdistaako riitely ilmaa? Olen tavallaan aina vierastanut riitelemistä ja kovaan ääneen huutamista lapsuuden tapahtumien vuoksi. Olen siis avioeroperheestä, jossa riideltiin paljon. Sieltä minulle on jäänyt jonkinlainen pelko riitelyä kohtaan ja säikähdän aina jos joku korottaa minulle ääntään. Toisaalta samaan aikaan minussa on myös se puoli, joka ei halua jäädä alakynteen. Sanon aivan varmasti sanottavani ja nimenomaan vastaankin jos aihetta on. Olen myös kova nainen puolustautumaan, eli aivan varmasti vääryyttä kohdatessa en tule jäämään hiljaiseksi. Tästä huolimatta saatan itkeä riidan jälkeen salaa itsekseni, sillä se shokkireaktio tilanteesta tulee ikään kuin jälkeenpäin. Luontainen suhtautumiseni riitatilanteisiin onkin hieman ristiriitainen.

Riitelen nykyään onneksi todella harvoin. Koen yleisesti ottaen, että riiteleminen ihmissuhteissa ei ole kovin kannattavaa. Riidat kylvävät negatiivista ilmapiiriä ympärilleen ja jos on kerran riidelty, syntyy seuraava riita sitäkin helpommin. On aika tyypillistä, että nimenomaan läheisimpien ihmisten kanssa riidellään, sillä heidän kanssaan olla lähimpiä ja heille voidaan näyttää kaikki tunteet avoimesti. Silti tuossa on mielestäni joku ikävä kaiku. Tuntuu tavallaan pahalta, että me huudamme pahiten niille ihmisille, joita rakastamme eniten maailmassa – hieman ristiriitaista. Tästä huolimatta riitoja syntyy, halusimme tai emme koska olemme vaan ihmisiä. Välillä olemme huonolla tuulella, kiukkuisia, itsekkäitä tai emme vaan kykene ymmärtämään toista.

Ehkä tärkeintä riitelemisessä on mielestäni se, että käydään jälkipyykki. Sovitaan, puhutaan asiat halki ja pyritään molemmat ymmärtämään, miksi toinen korotti ääntään ja oli eri mieltä, tai haastoi riitaa. Riidoista tulisi mielestäni myös aina oppia, sillä aikuisten ihmisten ei tule riidellä kuten lapset riitelevät. Joskus riidalla voidaan myös puhdistaa ilmaa, mutta se edellyttää nimenomaan sen, että käydään asiat läpi riidan jälkeen, eikä tuohon tapahtumaan enää sen jälkeen palata. Jos riitoja ei selvitetä, tapahtuu henkistä patoutumista ja tilanne voi eskaloitua todella pahaksi. Itselläni on huonoja kokemuksia juurikin edellä mainitsemastani, eli riitojen patoamisesta ja siitä, että niitä ei ole saatu purettua sen toisen osapuolen kanssa. Tuo ainakin kasasi kohdallani hurjaa henkistä taakkaa, joka sitten purkautui jossain kohtaa todella pahasti ulos.

Koenkin nykyään, että riitojen selvittäminen on hurjan tärkeää. Se on tärkeää sinun ja minun kannalta kuin myös tuon ihmissuhteen kannalta. Sopiminen myös lähentää ihmisiä, sillä silloin avataan jotain sellaista, jonka jälkeen molempien olo on vapautunut. Eikä aina välttämättä tarvitse olla edes mitään sen suurempaa selvitettävää mutta se, että asia kuitenkin sovitaan eikä sitä jätetä avoimena lojumaan, on niin tärkeää. Ja ylipäänsä aikuisten ihmisten tulisi mielestäni useammin miettiä sitäkin, voisiko asioista jo alun perin keskustella järkevästi ilman riitelyä. Vaikka ollaan eri mieltä, voitaisiinko käydä asiaa läpi molempien kannalta ja löytää siihen joku molempia tyydyttävä ratkaisu? Totta kai useampaan riitaan liittyy tunnereaktioita, eli usein sellainen hillitty keskusteleminen saattaa olla vaan mahdotonta.

Faktaa on kuitenkin se, että olemassa ei ole riidatonta ihmissuhdetta. Ennen pitkään tulee aina jotain mutta se, kuinka me riitelyyn suhtaudumme ja kuinka toista riidankin aikana kohtelemme, on tärkeää. On toki olemassa niin monenlaisia ihmissuhteita ja tilanteita, että mitään yleistä helppoa kaavaa hommaan ei ole. Parasta olisikin välttää ylipäänsä riitelyä, opetella pyytämään anteeksi ja myös antamaan anteeksi. Varsinkin lapsiperheissä, kun riidellään lasten kuullen. Jos joku kysyy minulta, ovatko vanhempien riidat jättäneet minuun jälkiä niin sanon empimättä, että kyllä. Lapselle vanhempien riiteleminen on pelottavaa ja se aikaan saa turvattomuuden tunteita, jotka heijastuvat herkästi aikuisuuteen saakka.

En ole kyllä itsekään mikään mestari näissä riitajutuissa mutta kyllä pyrin siihen, että riitelen mahdollisimman vähän ja jos riitelen, niin pyrin olemaan tilanteessa järkevä. Toisaalta on elämässäni ollut niitäkin tilanteita, että vaikka kuinka olisi halunnut selvittää riidan järkevästi puhuen, on tunnekuohu vaan ollut niin mittava ettei siihen ole kyennyt. Kuten mainittu, ihmisiä tässä ollaan ja tärkeintä lienee se, että jokaisella on pyrkimys parempaan myös riitelemisen saralla.

Onko teidän mielestänne riiteleminen tarpeellista tai voiko sitä tehdä järkevästi? Miten te käyttäydytte riitatilanteissa? Puhdistavatko riidat ilmaa tai koetteko, että ne ovat esimerkiksi parisuhteessa jopa välttämättömiä? 

Kuvat: Taru / Edit: minä