Kirjoitan nyt aiheesta josta en ole koskaan aikaisemmin kirjoittanut. Olen kyllä maininnut jossain faktapostauksessa, että olen vähän ujo mutta en koskaan siihen sen enempää täällä pureutunut. Tänään tässä postauksessa haluan kuitenkin käsitellä aihetta laajemmin ja kirjoittaa teille oman tarinani.

Olin vähän outo ja ujo lapsi. Vietin paljon aikaa itsekseni ja sen sijaan, että olisin viipottanut kavereiden kanssa paikasta toiseen kuten muut ikäiseni, olin paljon yksin ja tein omia ”projekteja”. En oikein koskaan ollut kiinnostunut samoista asioista, kuin ikäiseni luokkatoverit ja sainkin kuulla siitä naljailua koulussa viikottain. Koiramme oli vuosia paras ystäväni ja hänestä taisinkin hakea turvaa. Lapsuuteeni kuului tosiaan useampi muutto paikkakunnalta toiselle ja aina uusiin ihmisiin tutustuminen. Veikkaankin, että tuo on jättänyt minuun jäljet ja vielä tänä päivänäkin koen ihmisiin kiintymisen hieman hankalaksi. Olen tottunut siihen, että siinä kohtaa, kun ihminen on elämässäsi joudut  kohta hänestä luopumaan. Minulla onkin joku luontainen turvamuuri olemassa, vaikka tänä päivänä koenkin olevani rohkeampi ihmisenä, kuin koskaan aikaisemmin.

Sen lisäksi, että viihdyin/viihdyn omien juttujeni parissa olen aina ollut ujo. En ole se tyyppi joka rakastaa esiintyä isolle yleisölle tai haluaa olla ryhmässä päällepäsmärinä. Jollain tavalla jopa pelkään kovia ääniä ja esimerkiksi kovaääniset pomottaja-ihmiset ovat sellaisia, joita olen aina karttanut. He imevät minusta energiaa. Tästä huolimatta olen kuitenkin aina ollut vahvatahtoinen ja temperamenttinen. En siis ole mikään vässykkä joka tekee mitä muut käskee, vaan omaan kyllä ihan oman tahdon. Ujouteni ei siis näy välttämättä läheisteni kanssa tai ylipäänsä päivittäisessä arjessani. Se missä tuo piirre kuitenkin puskee esiin on esimerkiksi tilanteet joissa tulee tutustua moniin uusiin ihmisiin, joudun yksin vieraiden ihmisten keskelle ”sosialisoimaan” tai pitää vaikka esitellä itsensä yleisölle. Kyllä, monelle ihan helppoja juttuja mutta oma sydämeni heittää noissa tilanteissa parikin volttia ja koen usein tuollaiset jutut hyvinkin stressaavina.

Ujous nähdään liian usein negatiivisena asiana. Ujot ihmiset eivät menesty ja he ovat nössöjä hissukoita. Tuo on niin väärä ajattelutapa! Ujous on omasta mielestäni tietynlaista herkkyyttä ja aistikkuutta. Ujot ihmiset ovat usein hienotunteisia ja he osaavat tahdikkuuden. Ujous ei myöskään ole millään tavalla sidoksissa persoonattomuuteen tai siihen, että olisi muiden pompoteltava nösvänä. Ei missään nimessä. Olemme myös kohteliaita ja meillä on tilannetajua. Ujous ei myöskään poissulje sitä, ettei voisi olla sosiaalinen ihminen. Itse koen ainakin sitä nykyään olevani ja teenhän sosiaalista työtäkin. Toisaalta kaipaan paljon myös omaa rauhaa ja rakastan edelleen sitä, että minulla on omaa aikaa ja tilaa. Suorastaan tarvitsen omaa aikaa ja jos en sitä riittävästi saa heijastuu se negatiivisella tavalla elämääni.

Jos jotain huonoa, koen ujouden herkästi omalla kohdallani sellaisena suojamuurina. Vaikka voinkin puhua avoimesti elämästäni ja rakastan syvällisiä keskusteluja, niin silti ujous toisinaan vetää minua tietynlaiseen kuoreen. En aina edes ihan ymmärrä itseäni mutta tällaisia tilanteita kohtaan edelleen vaikka olen huomattavasti rohkeampi ja vahvempi, kuin aikaisemmin. Ujouden vuoksi joku asia saattaa jäädä myös sanomatta tai saatan kääntää katseeni pois vaikka haluaisin katsoa. Moni saa minusta myös ylimielisen kuvan koska en ole se joka juttelisi juhlissa jokaiselle vieraalle. Saatan lähteä pöydästä omiin oloihin, koska kuusi uutta ihmistä kerrallaan on minulle liikaa. Eikä siis ole kyse siitä ettenkö haluaisi tutustua ihmisiin, vaan siitä ettei se yksinkertaisesti ole minulle luontaista. Usein vaadin myös sen, että minua lähestytään ensin jonka jälkeen juttelu sujuu kyllä muitta mutkitta jos yhteinen sävel löytyy.

Koen, että ujous on itselleni tänä päivänä enemmänkin vaan olemassa oleva piirre joka ei  kuitenkaan onneksi hallitse negatiivisella tavalla elämääni. Olen opetellut hyväksymään luonteeni ja ujous on yksi osa minua. Välillä se tulee esiin ja se on ihan ok. Ylipäänsä se, että pystyn ujouteni julkisesti myöntämään on jonkunlainen voitto itsessään. Aikanaan häpesin sitä  ja vedinkin tietynlaista roolia näyttääkseni muunlaiselta, kuin mitä pohjimmiltani olen. Alkoholihan rohkaisee muuten kummasti, joten siinä yksi syy jonka vuoksi minun on ollut aina helppo juoda enemmän kuin lasillinen kerrallaan…

On ylipäänsä rohkeutta oppia hyväksymään luonteenpiirteensä ja näkemään ne monessa valossa. Jokainen luonteenpiirre voi olla niin heikkous, kuin voimavarakin. Tärkeintä on miten me itse itseemme suhtaudumme. Hyväksykäämme siis itsemme sellaisina kuin olemme ja kääntäkäämme myös ne heikkoudeksi kokemamme asiat voimavaroiksi.

Oletteko te ujoja vai rohkeita? Ehkä jotain siltä väliltä? Heräsikö ylipäänsä ajatuksia aiheesta? 🙂