Jokainen blogeja yhtään seuraava ei ole voinut välttyä vauvabuumilta, joka on nyt selkeästi valloillaan. Tämä johtunee varmasti pitkälti siitä, että me bloggaajat aletaan olemaan sitä aikuista ikäpolvea, joka on jo kolmenkymmenen ylittänyt tai ainakin tuota lähellä. Jos mietitään yhteiskunnan normia, nykyään kolmekymppinen äiti on varmasti aika tyypillinen äiti ja jos olet tavannut kumppanisi parinkymmenen paremmalla puolella, todennäköisesti tässä kohtaa perheen perustaminen alkaa olemaan ajankohtaista. Itse en ole missään nimessä tästä buumista mitenkään yllättynyt – oikeastaan päinvastoin, olen sitä jopa hieman odotellut. Toisaalta asia itsessään ei minua suuremmin myöskään hetkauta, sillä se on niin kaukana omasta elämästä. Halusin kuitenkin aiheen tiimoilta vähän pohdiskella, koska onhan tämä nyt ihan oikeasti blogimaailman kuuma peruna tällä hetkellä!

Henkilökohtaisesti iloitsen jokaisesta, jonka unelma vauvan suhteen täyttyy! Meillä on erilaisia unelmia ja osan unelmana on saada oma lapsi, perustaa perhe. Olen näitä asioita paljon näin kolmekymppisenä miettinyt ja yrittänyt saada kiinni siitä ajatuksesta, voisiko tuo olla unelmani? Koskaan näin aikuisena ei kuitenkaan ole tullut vahvaa fiilistä siitä, että haluaisin lapsen. Toisaalta koskaan ei myöskään ole tullut vahvaa tunnetta siitä, etten missään nimessä halua. Näistä syistä olen jättänyt asian ikään kuin taustalle ja luotan edelleen kaiken menevän loppupeleissä kuten pitää. Oma suhtautumiseni aiheeseen on siis hyvin neutraali, mutta ymmärrän, ettei näin varmasti jokaisen kohdalla ole. Moni yrittää lasta tuloksetta ja varmasti se toisen riemu siitä, kun tärppää heti, saattaa aiheuttaa itsessä monenlaisia tunteita.

Voin myös kuvitella, kuinka aihe saattaa aiheuttaa ikäviä tunteita, jos on itse sinkku ja oma lähipiiri (+ ne bloggaajat) alkaa perustamaan perheitä, jolloin se oma poikkeava elämäntilanne korostuu. Omalta kohdalta on pakko sanoa, ettei lähipiirissäni ole montaa äitiä tai lähivuosina edes äidiksi haluavaa, jonka vuoksi nämä asiat ovat aika kaukaisia. Toisaalta tämä lienee myös pelastukseni, sillä varmasti, jos jokainen olisi suhteessa ja suunnittelisi lapsen hankintaa, saattaisin kokea oloni tässä mielessä ulkopuoliseksi. Monesti olen näitä asioita miettinyt myös laajemmasta perspektiivistä ja siltä kantilta, miten usein yli kolmekymppiseltä odotetaan tietynlaista parisuhdestatusta ja tulevaisuuden suunnitelmia. Vaikka nykyään etenkin Helsingissä näkee monenlaisia elämäntyylejä, jossain määrin ikäpolvellani on varmasti se ajatus takaraivossa, kuinka yli kolmekymppisen tulisi elää tietynlaista elämää. Jos taas elät päinvastoin, olet jotenkin outo ja epäkypsä.

Omalta kohdalta on pakko sanoa, että ikä on tietenkin muuttanut monia asioita, mutta olen kyllä aina ollut vähän sellainen oman tien kulkija. En oikein osaa kuvitella meneväni täysin yhteiskunnan normien mukaan, eikä tietenkään ole pakko. Jos haluaisin parisuhteen, jotta voisin kenties saada mahdollisimman pian perheen, varmasti sellaisessa jo olisin. Eli puhutaan myös pitkälti mielestäni valinnoista ja siitä, mitä elämältä haluaa – ja näitä valintoja kohti me muuten myös mennään! Osa haluaa perheen ja nimenomaan se on tärkeä asia näillä ikävuosilla, kun taas osalla voi olla täysin erilaiset (monen mielestä kenties jopa itsekkäät) prioriteetit. Jossain määrin myös uskon, kuinka äitiyden tai isyyden kaipuu lähtee jo lapsuudesta ja siihen vaikuttaa monet tekijät ihan omasta äiti- ja isäsuhteesta lähtien. Toisaalta se, ettei halua vanhemmaksi, sekään ei ole mielestäni väärin tai outoa.

Yksi ajatus, jota olen myös palloitellut on se, tuoko lapsi elämälle tarkoituksen? Viekö oma lapsi pois sen jonkinlaisen ulkopuolisuuden tunteen, sillä olet aina ykkönen jollekin ja hän on sinulle? Varmasti osittain kyllä ja veikkaan monen haluavan lapsen juuri tunnesyistä. Haluan tässäkin asiassa ymmärtää erilaisia syitä ja mielestäni lapsi on niin henkilökohtainen asia, ettei sen hankintaa voi kukaan ulkopuolinen tuomita. Varmasti itse, jos lapsen haluaisin, haluaisin sen siitä syystä että haluan lapsen sen toisen ihmisen kanssa. Tuo ei varmasti olisi mikään järkipäätös, vaan nimenomaan tunteisiin pohjautuva päätös haluta kokea jotain sellaista, joka muutoin jäisi kokematta. Siinä kohtaa tuskin miettisin enää, kuinka ylikuormittunut maapallo on tai millaista lapsellani olisi elää täällä 50 vuoden päästä. Nuokin ovat muuten asioita, joista vähän puhutaan, mutta jotka ovat todellisia. Ja lapsettomana, jos nostat aiheen esiin, on tyypillistä saada negatiivista kommentointia siitä, kuinka voi puhua edes noin kylmällä tavalla tulevaisuudesta tai lapsista. Todellisuudessa mielestäni ilmastonmuutos on yksi hyvin relevantti päätös olla lapseton ja ihan oikeasti aika järkevä sellainen.

Herättääkö (bloggaajien) vauvabuumi teissä ajatuksia?