Viime päivinä sosiaalinen media on puhuttanut. Australialainen kauneus -ja muotibloggaaja Essena O`Neill julkaisi YouTube-videon, jossa hän kertoo kuinka on saanut tarpeekseen kiiltokuvamaailmasta alias sosiaalisesta mediasta, jossa jokainen kuva hiotaan kymmeneen otteeseen ennen julkaisua. Nuori nainen on 12-vuotiaasta saakka pyrkinyt rakentamaan Instagram-tilinsä ja YouTube-kanavansa avulla ”täydellisen” elämän ja nyt on havahtunut siihen, kuinka hänen nuoruutensa on mennyt ohitse pelkkien filttereiden takaa.

Niin. Itsessäni video herätti kyllä ajatuksia ja aika paljon. Olen jo todella pitkään itsekin miettinyt sosiaalisen median hyviä -ja huonoja puolia ja niistä joskus aikaisemmin ajatuksianikin jakanut. Olen onnekas siinä mielessä, että olen sitä ikäpolvea, jonka ei ole tarvinnut napsia selfieitä 12-vuotiaana. Tuntuu kieltämättä aika hurjalta millaisessa maailmassa monien lapset tänä päivänä elävät! Miten joku voi oikeasti päätyä rakentamaan omaa minä-kuvaansa filttereiden kautta? Toisaalta me vanhemmathan ollaan niitä roolimalleja. Instagram, blogit ja muu some on kaikessa kirjossaan niin hyvis, kuin pahiskin. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että ketään yksittäistä ihmistä emme voi syyttää siitä millaisia somen aiheuttamat paineet tänä päivänä ovat. Tärkeintä on pyrkiä kasvattamaan lapsistaan itseään arvostavia ja vahvan itseluottamuksen omaavia kansalaisia. Voi olla, että se ei tänä päivänä ole helppoa, kun lapset vertailevat itseään mediajulkkiksiin ja bloggaajiin mutta pääasia on se, että vanhemmat tekevät kaikkensa. Heillä on mielestäni suurin rooli. En tosin väitä etteikö medialla olisi myös roolinsa mutta media on kuitenkin aina ollut. On aikuisten tehtävä opettaa lapsilleen ettei some ole koko totuus ja, että sen takaa löytyy ihan tavallisia ihmisiä.

Itse käsittelen kuviani hyvin vähän. En omista photoshoppia vaan pyrin julkaisemaan mahdollisimman luonnollisia kuvia. En myöskään retusoi kuviani, poistele kasvoistani ryppyjä tai muutakaan vastaavaa ”epäkohtaa”. Esimerkiksi nämä postauksen kuvat ovat täysin raakileita, suoraan kamerasta. Oma päätökseni juontaa juurensa vaan yksinkertaisesti siitä, että pidän kuvissa luonnollisemmasta tyylistä (ja en omista sitä pahuksen photoshoppia :D). Tottakai valoa ja varjoja pitää välillä lisäillä mutta muuten hyvällä kameralla saa nättejä kuvia ilman rajua muokkaustakin. Tosin Instagram-kuvieni suhteen en voi sanoa samaa. Siellä muokkaus on jotenkin niin paljon helpompaa ja niin saatavilla, että siellä lisään valotusta monesti aika tavallakin. Toisaalta tykkään, että kuvat ovat raikkaita ja aina se luonnonvalo ei riitä, ei varsinkaan tähän pimeimpään aikaan. Eli pakko kyllä myöntää, että siellä sorrun itsekin vähän ”rajumpaan” muokkaamiseen.

Sen sijaan kuvien suhteen ylipäänsä en ole nykyään enää niin tarkka kuin nuorempana. Mitä väliä jos sinusta päätyy nettiin välillä vähän omasta mielestäsi epäedustavampi kuva? Mitä sitten jos sinun kasvojesi huonompi puoli onkin tällä kertaa kameraan päin? So what. Toisaalta ymmärrän kyllä sen paineen joka huonommista kuvista usein tulee. Some on monelle niin suuri osa elämää, että se saattaa joillekin jopa määritellä toisia ihmisiä ja se jos mikä on pelottavaa! Itse ainakin toivon, että jokainen blogianikin lukeva tiedostaa, että vaikka avoin blogissani olenkin, niin on paljon asioita joista en täällä kerro. Myös kuvat blogissani ovat aina niitä parhaimpia otoksia kuitenkin, eli vaan se murto-osa niistä kuvista joita räpsitään. Virtuaalimaailma pitää osata erottaa realistisesta maailmasta ja tämä taito opitaan kotona.

Vielä aikaisempaan vedoten, usein puhutaan paljon siitä, että bloggarit ovat esikuvia. Mielestäni tänä päivänä meidän niskaamme sysätään kyllä turhan paljon vastuuta ja syytöksiä. Toki omista kuvista ja teksteistä tulee ottaa vastuu mutta ei meidän tehtävämme ole kasvattaa muiden lapsia. Jokaisen vanhemman tulee opettaa lapselleen filtterit, joilla suodattaa somea. Toki esimerkiksi paljastava K-18 materiaali on asia erikseen ja Instassa tuossa pitäisikin tänä päivänä olla jonkunlainen sensuuri. Itse ainakin huomaan, että random-kuvia selaillessa noin 70 % on vähäpukeisia naisia. Tämä taas ruokkii tietynlaista maailmaa ja ymmärrän, että se huolestuttaa. Huolestuttaa minuakin.

Itse koenkin välillä oikeaa someähkyä ja musta onkin kiva toisinaan sulkea kone ja muut laitteet ihan kokonaan. Tuo on kuitenkin yllättävän vaikeaa. Monesti sitä huomaa, kuinka vaikeaa on vaan olla ilman, että selailee puhelimella jotain somen muotoa. Sosiaalinen media koukuttaa ja aiheuttaa riippuvuutta. Vaikka se tavallaan omakin työvälineeni on, en tahdo sitä kuitenkaan liikaa elämääni. Tämä on esimerkiksi syy miksi Snapchat on jäänyt minulta kokonaan. Liika on liikaa. Välillä nykyään silti tuntuu, että elän hetkiä linssin kautta, joten tässä on yksi syy miksi en kanna kameraa mukana joka paikassa. Esimerkiksi juhlissa tai ystävieni kanssa aikaa viettäessäni en tahdo kulkea kamera kädessä. Multa siksi harvoin löytyy tilannekuvia muuta kuin satunnaisesti puhelimesta. Tuon tyylin olen kokenut parhaaksi ja mielestäni se tavallaan vapauttaa ja erottaa duunin vapaa-ajasta.

Ylipäänsä koen somen sekä hyvänä, että pahana. Netistä löytyy paljon pahuutta mutta toisaalta pidän sosiaalisen median hyvistäkin puolista. Se on tapa verkostoitua ja ilman somen suosiota en varmaan voisi kirjoittaa blogianikaan? Eli siinä on myös paljon hyvää! Se taito on vähän kuin hyvän ja pahan erottamisen taito, taito joka tarvitaan jotta selvitään elämässä ja osataan tehdä meitä tukevia valintoja. Itseään ei kannata vertailla muihin, kuten ei reaalielämässäkään. Me ollaan jokainen arvokkaita yksilöitä ja se, että toinen julkaisee sen sadannen kuvan puhelimestaan, jonka suoltaa nettiin ei tavallaan pitäisi rikkoa meidän maailmaamme. Kun ylipäänsä pidetään mielessä, että sosiaalinen media ei ole koko totuus päästään hyvin pitkälle.

Herättikö O`Neill in jakamat aatokset teissä ajatuksia tai mielipiteitä? Näettekö somessa enemmän hyvää vai pahaa?