Itserakkausjuttuu
Kirjoitin sunnuntaina siitä, kuinka ikävöin matkalle lähtenyttä avopuolisoani. Jälkeenpäin aloin miettimään, että osa saattoi ymmärtää tekstini pointin hieman väärin, sillä en todellakaan ole ihminen joka ei viihtyisi yksin. Mähän olen kyllä itsenäinen nainen ja tykkään viettää aikaa itsekseen omia juttuja tehden. Kyse oli enemmänkin siitä, että kaipasin miesystävääni, tai kaipaan. Muutin pois kotoa jo 16-vuotiaana ihan omilleni ja ennen nykyistä parisuhdettani asuin kuusi vuotta yksin. Ei siis voida puhua mistään ahdistumisesta tai siitä etten pystyisi olemaan itseni kanssa. Olen aina liputtanut itsenäisyyden puolesta ja sen, että jokaisessa suhteessa tulee olla omaa aikaa. Kokoajan ei tarvitse olla pylly kiinni toisen pyllyssä. Mielestäni on kuitenkin hyvin normaalia ikävöidä ihmistä jota rakastaa ja jonka kanssa arjen on tottunut viettämään. Itse ainakin toivon, että suhteemme ei koskaan tulisi olemaan siinä pisteessä etten ikävöisi häntä? Eli missään nimessä en koe näitä fiiliksiä huonoina epäonnistumisen fiiliksinä, vaan ennemminkin hyvänä asiana.
Näiden aatosten innoittamana aloin pohtimaan itsensä kanssa ajan viettämistä ja ylipäänsä itserakkautta. Tänä päivänä joka piipusta toitotetaan kuinka itserakkaus on pohja kaikelle, lähtökohta hyvään elämään. Kyllä, itseä tulee rakastaa jotta pystyy rakastamaan muita. Silti edelleenkin itserakkaus särähtää ainakin omaan korvaani hieman negatiivisvivahteisesti. Itserakas ihminen mielletään usein ärsyttäväksi ja sellaiseksi, joka ei näe itseään pidemmälle. Tätäkin itserakkauden muotoa on toki olemassa ja ei ole mitenkään epätavallista kohdata arjessa ihmisiä, joilla omakehu haisee vähän liikaakin. Parhaimmillaan itserakkaus kuitenkin kantaa meitä elämässä hyvin pitkälle ja vaikuttaa siihen vaan positiivisella tavalla.
Jos ihminen rakastaa itseään terveellä tavalla, hän pystyy antamaan muillekin paljon enemmän. Esimerkiksi parisuhteessa itserakkaus on enemmän kuin tärkeää. Kun pystyt arvostamaan itseäsi ja valintojasi, osaat rakastaa puolisoasi ja kunnioittaa häntä ihan eri tavalla. Uskon myös, että puolison on helpompi kunnioittaa sinua jos sinä kunnioitat itseäsi. Aina itsensä rakastaminen ei kuitenkaan ole niin yksioikoinen juttu. Varsinkin nuorempana sitä on helposti hyvin kriittinen itseään kohtaan ja saattaa todella paljon epäillä omia kykyjä tai taitojaan. Ulkonäön suhteen ollaan usein epävarmoja ja kaikessa pyritään enemmänkin miellyttämään muita, kuin itseään.
Minä olen vuosien saatossa pyrkinyt terveeseen itseni rakastamiseen ja siihen, että en vähättelisi omia taitojani. Minut on kasvatettu sillä suomalaisella metodilla ”älä nyt ylpisty”, eli omien vahvuuksien tiedostamista tai kehumista ei ole niinkään esille nostettu. Uskon, että tuo suhtautuminen ei ole kenenkään itsensä vika, vaan se on puhtaasti suomalaisuutta. Täällä ei saa kehua itseään, vaan täällä pitää olla ennemmin vaatimaton, kuin itserakas. Itse pidän kyllä vaatimattomuutta omalla tapaa kauniina piirteenä mutta jotta elämässä pääsee eteenpäin, sitä on pakko opetella luottamaan itseensä ja taitoihinsa. Jopa olla valmis kehumaan ja kertomaan missä on oikeasti hyvä. Miettikää jos teiltä kysytään missä olette hyviä tai mitkä ovat hyviä piirteitänne? Osaatteko kertoa suoralta istumalta vaikka viisi piirrettä? Välillä musta tuntuu, että ihmisten on helpompi tiedostaa ne omat heikkoudet, kuin vahvuudet. Tässä usealla suomalaisella on kehittymistä! Myös siis minulla itselläni.
”Olen vihdoinkin käsittänyt sen, Mä oon fiksu ja kivannäköinen, Kaiken hyvän todellakin ansaitsen, Mitä tielleni sattuu, Helppo muista on kyllä välittää, Mut itteänikin mun täytyy silittää, Lupaan täst edes aina yrittää, Itserakkausjuttuu, Itserakkausjuttuu, Itserakkausjuttuu”. Näin osuvasti laulaa Mariska.
Onko teidän mielestänne itserakkaus yliarvostettua vai ehto elämässä onnistumiseen?
