Kuukausi vaihtui eilen kesäkuuksi, mikä tarkoittaa minulle suosikki vuodenaikaani, kesää ja syntymäpäiviä. Olen viimeiset kolme vuotta järjestänyt juhlat ystävilleni, mutta tänä vuonna en jaksanut, sillä yleinen tilanne oli pitkään sen verran epävakaa. Juhlien järjestäminen vaatii aina kuitenkin toimenpiteitä ja järjestelyä, etenkin, kun haluan aina tarjota ystävilleni parasta. Siispä tänä vuonna mennään ilman bileitä ja koen, että vallan hyvä näin. 33 vuotta ei kuitenkaan ole mikään suuri virstanpylväs, saatikka merkittävä ikä, jota olisi pakko juhlistaa sen suuremmin.

Olen maininnut jo aikaisemmin ikäkriisistä, jonka 30 vuoden rajapyykki toi mukanaan. Tuolloin elämäni oli aikamoisessa myllerryksessä, enkä ihmettele, että kriisi iski pahimmalla mahdollisella tavalla. Olen elämässäni tehnyt asiat jokseenkin vanhempana kuin moni muu, johtuen taustoistani ja tämä sama kaava on näkynyt myös siinä, kuinka aloitin itsetutkiskelun oikein kunnolla vasta kolmekymmentä täytettyäni. Nykyään näistä asioista ollaan huomattavasti avoimempia kuin kymmenen vuotta sitten, jonka vuoksi asioista puhumista on onneksi normalisoitu huomattavasti. Mitä nuorempana elämäänsä käy läpi, sitä parempi. Tuntuukin monesti hassulta keskustella syvällisesti kuusi vuotta nuoremman siskoni kanssa, joka on minua niin paljon nuorempi, mutta selkeästi prosessoinut asioita aivan eri tavalla kuin minä hänen ikäisenä.

Näin 33-vuotiaana koen, että moni asia on toisin kuin kolme vuotta sitten oli. Toisaalta en edelleenkään koe olevani valmis. Elämäni on kyllä tasapainoisempaa ja moni asia on loksahdellut viime vuosina kohdilleen, mutta on paljon sellaista, jota edelleen haluan tehdä, kokea ja josta unelmoin. Kun nuorempana sitä asetti aikamääreitä unelmille, nykyään en enää niin tee, koska miksi tekisin? Elämää ei kuitenkaan voi käsikirjoittaa ja vaikka voin pyrkiä jotain kohti, todella moni asia on kiinni ajoituksesta ja jopa jonkinlaisesta sattumasta. Olen myös oivaltanut sen, miten tärkeää on päästää asioista irti ja mennä eteenpäin. Tässä iässä ei rehellisyyden nimissä enää voi jäädä suremaan jotain liian pitkäksi aikaa. Elän kuitenkin tällä hetkellä elämäni parhaita vuosia, joista haluan tosissaan nauttia! Yksi merkittävä oivallus on myös se, kuinka minun ei tule liikaa määritellä itseäni jonkinlaiseksi. Eli aina voi kasvaa, kehittyä ja oppia työstämään erilaisia puoliaan ilman, että niitä tukahduttaa.

Muistan joskus lukeneeni, että 33 vuotta oli jonkun tutkimuksen mukaan onnellisin ikä, kun asiaa kyseltiin yli nelikymppisiltä. Tällaiset tutkimukset ovat aina toki aika suppeita ja veikkaan, että moni sanoisi onnellisen iän jopa vanhemmille ikävuosille. Mutta tavallaan ymmärrän tulokset, sillä tässä kohtaa elämänkokemusta löytyy ja tuntee itseään jo aika hyvin. Toisaalta tällä ikää on vielä sellaista nuoruuden energiaa ja intoa jäljellä, eikä asioiden suhteen ole välttämättä niin kyyninen. Kyynisyys on ehdottomasti asia, joka itseäni ärsyttää välillä itsessä sekä minua vanhemmissa. Mitä enemmän elämää näkee, sitä varovaisemmaksi tavallaan tulee ja asioissa ei enää näe naivisti pelkästään hyvää. Nuorissa ihailen avoimuutta ja kykyä innostua pienistä asioista, kun taas vanhemmissa elämänkokemusta, jota kunnioita äärettömän paljon. Siispä puolensa ja puolensa. Itse toivoisin voivani olla innostuva vielä vuosienkin päästä, mutta samaan aikaan myös elämänkokemuksella viisastunut.

Ikääntymisen aiheuttamiin ulkoisiin muutoksiin en jaksa tässä postauksessa sen syvemmin sukeltaa. Jokainen tietää varmasti, ettei 33-vuotias näytä samalta kuin 22-vuotias ja tämä on asia, joka tulee vuosien saatossa hyväksyä. Tietenkin itsestä kannattaa pitää hyvää huolta, jolloin näyttää nuorekkaalta mahdollisimman pitkään, mutta ei ikääntymisen merkkejä hyvillä voiteilla kuitenkaan voiteta, mikä on puhdas fakta. Juuri ulkoisten muutoksien myötä on kieltämättä korostunut sisäisen maailman tärkeys ja konkretisoitunut se, kuinka kauneus on katoavaista. Näistä syistä tuleekin kasvattaa henkistä pääomaa ja kasvaa ihmisenä. Hakeutua niiden ihmisten seuraan, joiden kanssa ulkonäkö ei ole tärkeintä, vaan se mitä pääkopasta löytyy.

Tänään tosiaan 33 vuotta, eikä oikeastaan tunnu missään. Olen ehkä jokseenkin hieman yllättynyt, sillä viime vuosina jokainen vuosi lisää, on pienesti ahdistanut. Ahdistus johtuu tietenkin elämän rajallisuudesta ja jonkinlaisista paineista, joita ikääntyminen herkästi aiheuttaa. Itsehän olen puhunut tästä aiheesta hyvin avoimesti, enkä koskaan koe tarvetta esittää itsevarmempaa asian suhteen kuin aidosti olen. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin hyvältä – yllättävän hyvältä. Ehkä 33 onkin oikeasti aika onnellinen ikä?

Onko muilla syntymäpäiviä lähiaikoina ja herättääkö ikääntyminen ajatuksia?

Lisää aiheesta:

Nämä asiat muuttuivat, kun täytin 30