Lucy Foley – Jahti

Alkuteos The Hunting Party (2019)

Otava 2020

Suom. Satu Leveelahti

Viimeisimmästä dekkariarvostelusta on vierähtänyt jo aikaa, luin lokakuussa hengästyttävän upean Stuart Turtonin Evelynin seitsemän kuolemaa, jonka jälkeen olen jatkanut Hercule Poirot-projektiani ja kuunnellut klassikkosalapoliisiromaanin toisensa jälkeen äänikirjana.

Jahdin päähenkilöt, yhdeksän kolmekymppistä kaverusta, ovat tutustuneet nuorina opiskelijoina Oxfordin yliopistossa, jonka jälkeen heidän tiensä ovat kulkeneet eri suuntiin. He ovat pitäneet kuitenkin kiinni perinteestä pyhittää uudenvuoden vietto vanhalle kaveriporukalle ja tänä vuonna matkakohteeksi on valikoitunut syrjäinen huvila Skotlannin Ylämailla. Vähitellen pintakiilto ja näennäinen kohteliaisuus alkavat rapautua ja vanhat kaunat nostavat päätään. Karmean lopun loma saa, kun yksi ystävyksistä löytyy sankasta metsästä julmasti murhattuna.

Tartuin Jahtiin sen kutkuttavan alkuasetelman vuoksi; syrjäinen mökki, vanhat ystävykset, roppakaupalla likaisia salaisuuksia, murha. Ennakko-odotukset tulivat kuitenkin rymisten alas, sillä kirja on hämmästyttävän tylsä (huvittavaa on se, että kirjan kannessa myöskin pitkäveteisen dekkarin Nainen ikkunassa kirjoittanut A.J. Finn kuvaa Jahtia ”juonikkaaksi”.)

Paljon enemmän kuin dekkari, Jahti on kolmekymppisten elitististen lontoolaisten päänsisäistä puuduttava nurinaa, loputonta henkilöhahmojen persoonien ja taustojen kuvailua sekä satoja sivuja kestävää, ärsyttävää vihjailua heidän ja resortin työntekijöiden Suurista Kamalista Salaisuuksista. Vaikka tarinan taustoittamiseen käytetään neljäsataasivuisesta kirjasta vähintään kaksisataa sivua, jäävät hahmot silti yllättävän pinnallisiksi ja käyttäytyvät kuin huonon teatteriesityksen näyttelijät.

Dekkareihin kuuluu luonnollisena osana vasta loppusivuilla ratkeava mysteeri ja siten mielenkiinnon ylläpitämiseksi jännityksen tason tulee pysyä riittävän korkealla heti alkusivuista. Mielenkiinnottomien hahmojen puuduttava jaarittelu aiheutti lopulta sen, etten lopulta välittänyt ollenkaan kuka heistä kuoli ja miksi. Foley yrittää myös päivänselvästi johdatella epäilemään yhtä tiettyä henkilöä murhaajaksi toistamalla jatkuvasti hänen hurjan väkivaltaista salattua menneisyyttään, mutta tämä on niin lapsellisen osoittelevasti kirjoitettu, ettei siihen usko kokemattomampikaan dekkarien lukija.

Samoin lumisen luonnon toistuva kuvaaminen hirvittävän pelottavana ja raadollisena ympäristönä ei lisää ainakaan suomalaisen lukijan jännityksen tunnetta, vaan näyttäytyi lähinnä koomisena. Eräässä kohtauksessa vieraat esimerkiksi kävelevät muutaman kilometrin päähän lämpimästä mökistään vuoren juurelle, kunnes alkavat pelätä lumisateen alkavan, koska mitä ihmettä he sitten tekisivät – öö, laitatte hanskat käteen ja pipon päähän?

Oikeastaan ainoa mitä tästä jäi käteen, oli kasvanut matkakuumeeni Skotlantia kohtaan; nummet, vuoret ja satoja vuosia vanhat linnat vetävät nyt entistä enemmän puoleensa. Varovasti voisin suositella tätä myös lukijoille, jotka haluaisivat lukea modernin dekkarin, mutta kavahtavat kaikenlaista liiallista jännitystä. Lämpimämmin dekkarinnälkään suosittelen aiemmin mainitun Turtonin kirjan lisäksi keskiaikaiseen Tallinnaan sijoittuvaa Apteekkari Melchior-sarjaa tai Dolores Redondon Premio Planetan voittanutta Tämän kaiken minä annan sinulle.

Kulttuuri Kirjat

Bea Uusma – Naparetki: Minun rakkaustarinani

♥♥♥♥

Alkuteos Expeditionen: Min kärlekshistoria (2013)

Like 2015

Suom. Petri Stenman

”Minun on ymmärrettävä, mitä tapahtuu ihmiselle, joka oleskelee keskellä ahtojäätä vailla poispääsyn mahdollisuutta. Minun on mentävä jään sisälle, hangen alle. Minun on mentävä sinne, missä he kuolivat. Minun on päästävä Valkosaarelle.”

Aloittelin seksuaalisesta hyväksikäytöstä kertovan Vanessan jälkeen ruotsalaiskirjailija Karin Smirnoffin ylistystä saanutta Lähdin veljen luo. Selaillessani sivuja eteenpäin vastaan tuli kuitenkin turhan paljon väkivaltaa ja eläinten kaltoinkohtelua, että jätin sen suosiolla kesken. Totesin tietokirjan olevan sopiva valinta raskaiden teosten lomaan ja nappasin hyllystä luettavaksi Bea Uusman August-palkinnon voittaneen teoksen.

Eräillä illalliskutsuilla 90-luvun puolivälissä Bea Uusma nappaa hyllystä Andrée-retkikunnasta kertovan kirjan osaamatta aavistaa tarinan seuraavan häntä seuraavan viidentoista vuoden ajan. Retkikuntaan kuuluvat kolme tukholmalaismiestä lähtivät uhkarohkealle matkalleen vetykaasupallolla vuonna 1897 kadoten sen jälkeen jälkiä jättämättä. Vasta kolmekymmentä vuotta myöhemmin heidän jäännöksensä löytyivät autiolta saarelta, keskeltä Jäämerta. Ei ole kuitenkaan itsestäänselvää, että kaikki kolme miestä paleltuivat kuoliaaksi tai nääntyivät nälkään, sillä heillä oli mukanaan riittävästi varusteita sekä ruokaa. Mitä heille siis tapahtui? Kuinka he kuolivat ja miksi?

Naparetki: Minun rakkaustarinani todistaa tietokirjan voivan olla sekä ytimekäs, että jännittävä. Epäonnisen naparetkikunnan matkaa seuratessa tuntuu kuin lukisi dekkaria, mikä on hassua, koska lopputuloksen eli kaikkien kolmen retkeilijän menehtymisen, lukija tietää jo ennalta. Silti jo pelkästään retkeilijöiden lähtökohdat matkalle (kuten se, etteivät he testanneet vetypalloa kertaakaan ennen lähtöä) olivat niin surkeat, että pallon ilmaan nousemisen hetki sai melkein käteni hikoamaan.

Yhtä paljon kuin tietokirja on tarina ruotsalaisten retkeilijöiden uhkarohkeasta yrityksestä ylittää napapiiri, kertoo se kirjoittajansa intohimoisesta, jopa pakkomielteisestä, suhtautumisesta aiheeseensa. Uusma on vuosien aikana lukenut kaiken käsiinsä saaman kirjallisuuden, käynyt läpi miehiltä jääneen omaisuuden ja kulkenut heidän jalanjäljissään napapiirillä, joten maailmassa ei varmasti ole toista, joka tietäisi aiheesta yhtä paljon.

Omasta harrastuksesta tai intohimosta kirjoittamisen vaarana on lopputuloksen leviäminen käsiin niin, että siitä tulee kaikenlaisen turhan nippelitiedon aarrearkku (kuten kävi tietokirjassa Viiltäjä-Jack: Kuinka paljastimme murhaajan.)  Uusma ei myöskään pysty täysin välttämään pikkutarkkaa informaatiota, esimerkiksi kolmisenkymmentä sivua pitkä, retkeläisten reissupäiväkirjojen koonti herpaannutti hieman varsinkin siksi, että katkelmissa kuvataan päivästä toiseen sääolosuhteita sekä syötyjä ruokia. Parhautta kirjassa olivatkin napakat, jaarittelemattomat ja tarinaa eteenpäinvievät kerrontaosiot.

Tietokirja on visuaalisesti upea kaikessa värikkyydessään ja se kannattaakin siksi lukea perinteisenä paperiversiona. Yli sadan vuoden takaisen retken kronologinen eteneminen, nykyhetkeen sijoittuvat kirjailijan kommentit, valokuvat sekä piirustukset vuorottelevat keskenään täydellisesti. Kaikkein kiinnostavin osuus löytyy lopusta; viimeiset sivut on pyhitetty itse arvoituksen ratkaisemiselle, eli eri kuolinsyyvaihtoehtojen tutkimiselle kaiken saatavilla olevan todistusaineiston perusteella.

Jos Napakirja: Minun rakkaustarinani kiehtoo, pidät varmasti myös Mia Kankimäen loistavasta Naiset joita ajattelen öisin. En tiedä onko sattumaa, että myös jälkimmäinen kertoo edesmenneistä tutkimusretkeilijöistä, sillä jotain tyydyttävää on saada lukea hurjia tositarinoita omasta lämpimästä sängystä käsin. Lukuiloa viikonloppuun!

Kulttuuri Kirjat