♥

Alkuteos One day in December (2018)

Otava 2018

Suom. Satu Leveelahti

Kirjoitin Pientä fiksausta vailla-kirjan arvostelussa kiertäväni yleensä viihdekirjallisuuden hyllyn kaukaa, eikä kuukausi sitten lukemani, vähän erikoisemmalla miespäähenkilöllä varustettu Vaimotestikään saanut mieltäni muuttumaan. Jokin kuitenkin kolahti kyyniseen sieluuni bongatessani Ole minun kirjankannen, kenties se johtui vuodenaikaan sopivasta jouluteemasta tai juuri päättyneen Maajussille morsiamen jättäneestä romantiikanmentävästä aukosta.

Eräänä joulukuisena, pimeänä iltapäivänä Laurie istahtaa väsyneenä ostoskassiensa kanssa bussinpenkille. Hän vilkaisee ulos kadulle ja kohtaa ikkunan takana bussipysäkillä istuvan tuntemattoman miehen vangitsevan katseen. Sillä sekunnilla Laurie tuntee rakastuvansa tähän tuntemattomaan miekkoseen, vaikka on luullut ettei usko rakkauteen ensisilmäyksellä. Sitten bussi jo lähteekin liikkeelle eikä Laurie kohtaa miestä ennen kuin vuoden kuluttua – parhaan ystävänsä Sarahin uutena poikaystävänä.

Yritin tosi kovasti keksiä kirjasta jotain positiivista kirjoitettavaa, jotta olisin voinut antaa sille edes kaksi sydäntä, mutten löytänyt oikein mitään muuta kuin nopealukuisuuden. Kuten kirjoitin Vaimotestin arvostelussa, kevyt romantiikka kaipaa mielestäni rinnalleen hyvää huumoria, ihanan rakkaustarinan tai mielenkiintoisia ja särmikkäitä päähenkilöitä, eikä tässä ollut yhtäkään niistä.

Kirja on genrelleen ominaiseen tapaan valtavan ennalta-arvattava ja kierrättää kaikki mahdolliset chick lit-kliseet. Henkilögalleriassa ei ole kiinnostavuutta tai syvyyttä nimeksikään, vaan hahmot ovat pikemminkin hirvittävän yksiulotteisia ja tylsiä. Laurien ihkuihana bestis Sarah on seksikäs ja räiskyvä, poikaystävä Oscar seksikäs ja rikas ja suuri palavan rakkauden kohde Jack seksikäs ja.. Hmm, eipä oikeastaan juuri muuta.

Ole minun juhlii tomuisilla sukupuolistereotypioilla, Laurie kuvataan Jackin seurassa jatkuvasti hauraaksi ja herkäksi, joka Jackin törttöillessä lähinnä itkee ja poistuu paikalta. Laurie itkee myös muutenkin kuin Jackin takia, oikeastaan aivan jatkuvasti kaikenlaisissa tilanteissa. Hyvä esimerkki Laurien hahmon paperinohuudesta on se, miten Jack huomaa tämän ”kasvaneen aikuiseksi”, joka siis Laurien kohdalla tarkoittaa käymistä Thaimaassa aurinkomatkalla, valtavan varakkaan miehen tapaamista ja tämän luokse muuttamista (asumaan ilmaiseksi). Inhoan myös yli kaiken sitä, miten naisten cooliusastetta pyritään kuvaamaan ruokasuhteen kautta, kirjassa kaikki kasvissyöjät kuvataan jo lähtökohtaisesti tiukkiksina ja epäilyttävinä, kun taas rennot naiset uskaltavat syödä kakkua miettimättä kaloreita. Jackin hahmo kuvataan taas kovin miehekkääksi sillä, että hän harrastaa paljon seksiä ja juo jatkuvasti olutta. Huooh.

Kirja olisi kaivannut editointia ja juonenaukkojen tilkitsemistä, Silver kuvailee tylsistyttävän paljon kaikkea turhaa, toisaalta taas menee juonellisesti siitä mistä aita on matalin, esimerkiksi korostaessaan jatkuvasti Jackin ja Laurien ”läheistä ystävyyttä”. Lukijana tämä tuntuu kummalliselta, koska Laurien kerrotaan pikemminkin välttelevän Jackia, he eivät vietä juurikaan aikaa kahdestaan, eivätkä asu yhdessä vaiheessa edes samassa kaupungissa. Tekstissä on myös turhaa kielellistä toistoa, esimerkiksi hahmot ”kietovat käsiään toistensa ympäri ”jopa neljällä peräkkäisellä sivulla… Kaiken tämän lisäksi suomennos tökkii pahasti vanhanaikaisilla sanavalinnoillaan.

Voisin jatkaa kirjan haukkumista vielä monen monituista kappaletta, mutta päätän tähän ja siirryn käyttämään aikani parempien kirjojen parissa. Lähiviikkoina luvassa muun muassa Inga Maggan Varjonyrkkeilijän arvostelu, joten pysy kuulolla! Jos taas kaipaat särmikkäämpää viihdekirjallisuutta, suosittelen tutustumaan esimerkiksi Niina Meron Englantilaiseen romanssiin!