Viime päivinä mielessä on pyörinyt menettäminen ja se, miltä tuntuu kun joutuu luopumaan jostain itselleen todella tärkeästä. Ystäväni kissa sairastui äkillisesti ja nukkui eilen ikiuneen vuorokauden sisään siitä, kun tieto sairaudesta kävi ilmi. Tämä järkytti myös itseäni, sillä asuin aikanaan kyseisen kissan kanssa useamman kuukauden putkiremonttia paossa ja tästä syystä kiinnyin häneen. Itse asiassa juuri tämä ihana pikkuinen ja hänen kaverinsa olivat ne, jotka tekivät tästä naisesta kissanaisen ja lapsesta saakka kärsimäni kissapelko kaikkosi. Suru on ollut siis läsnä itselläkin, vaikka ei tietenkään siinä määrin kuin ystävälläni, joka menetti rakkaan perheenjäsenen. Tämä kaikki muutaman päivän sisään tapahtunut on saanut minut miettimään jälleen elämää hieman laajemmasta perspektiivistä. Olen miettinyt elämän arvaamattomuutta ja sitä, kuinka yksi hetki saattaa muuttaa kaiken. Jos tänään olen onnellinen, voi huomenna kaikki olla toisin. Koskaan ei tulisi pitää asioita itsestään selvinä, sillä mikään täällä ei ole pysyvää saatikka lopullista. Jokainen meistä lähtee täältä joskus.

Mielestäni pahinta elämässä on joutua luopumaan jostain itselleen rakkaasta. Tätä voi peilata oikeastaan kaikkeen ihmissuhteista lähtien. Jos kiinnyt johonkin, välität jostain tai tunnet rakkautta jotain kohtaan, siitä luopuminen ei ole koskaan helppoa. Kuolema on tietenkin aina lopullista, mutta saman tunteen äärellä olen ollut myös ihmissuhteissa. Olen ihmisenä empaattinen, herkkä ja kiintyvä. Mikäli välitän jostain, välitän todella. Mietin itse asiassa eilen pitkästä aikaa muutaman vuoden takaista eroani, joka oli minulle hyvin vaikea, vaikka ero olikin yhteinen päätös. En siis halunnut jatkaa parisuhdetta, mutta samaan aikaan en myöskään halunnut luopua minulle rakkaasta ihmisestä, johon olin vahvasti kiintynyt. Siinä kohtaa kun oli lopulta pakko luopua, itkin varmasti eniten, mitä olen koskaan elämässäni itkenyt ja suru tuntui loputtomalta. Tuon jälkeen olen kokenut vastaavaa tuskaa yhden kerran, mutta en missään nimessä samoissa määrin. Eilen mietinkin, kuinka pahinta elämässä on luopuminen. Vaikka kaikesta aina selviää ja kipu ei ole kuin väliaikaista, siinä hetkessä se on enemmän kuin todellista.

Mietin asiaa tuttuun tapaan vielä hieman syvemmälle ja pohdin, kuinka paljon nykyään teen tietoisesti sitä, etten päästä herkästi uusia ihmisiä elämääni. Toki voin sosialisoida ja olla tietyissä määrin avoin, mutta pidän silti jatkuvasti yllä jonkinlaista suojamuuria. Tämä johtuu puhtaasti siitä, etten yksinkertaisesti kestä menettämistä tai halua asettaa itseäni ehdoin tahdoin tilanteeseen, jossa näin kävisi. Alitajunnassani on ihmissuhdemalli, joka vahvistaa sitä, kuinka lopulta kaikki lähtevät luotani tai minä lähden heidän luotaan. Vaikka luotan nykyisiin ystäviini ja tiedän, etteivät he käännä minulle selkäänsä ja lähde, tämä sama varmuus ei päde uusien ihmisten kanssa. Vaikka tiedostan kuinka elämässä ei tulisi pelätä mitään, sillä jos ei ole valmis ottamaan riskejä, ei mitään voi saada. Tästä huolimatta huomaan pelkääväni – enkä muuten usko olevani ainut. Ja etenkin kun on tosiaan luonteeltaan ihminen, joka antaa paljon siinä kohtaa kun muurit laskevat, on riski menettää paljon aina suurempi. Olen usein tätäkin miettinyt, kuinka en vaan osaa suhtautua ihmissuhteisiin kevyesti. Jokainen elämäni ”kevyt säätö”, josta ei pitänyt tulla mitään sen vakavampaa, on päätynyt siihen että olen kiintynyt ja useamman kerran vieläpä totaalisen väärään ihmiseen. Enkä sano tätä siis vihaisena tai katkerana, vaan realistisesti. Jos olisin selvännäkijä, toki valitsisin elämääni aina ne ihmiset, jotka eivät vahvista hylkäämisen tunnelukkoa, sillä se mitä todella haluan, ovat pysyvät ihmissuhteet. En saa tyydytystä jatkuvasta uusien ihmisten tapaamisesta ja small talkista, vaan siitä, kun tunnen luottamukseen perustuvaa yhteyttä toisen ihmisen kanssa. Minulle tärkeintä onkin vahva yhteenkuuluvuuden tunne, joka pätee kaikissa läheisissä ihmissuhteissa.

Ajatus lähti jälleen hieman laukalle alkuperäisestä aiheesta, mutta kyllä, pelkään luopua ja menettää jotain minulle rakasta, kuten varmasti usea teistäkin. Monet kerrat tuo menettämisen pelko on jo lähtökohtaisesti tehnyt sen, etten ole uskaltanut heittäytyä ja olen pakittanut ihmissuhteissa siinä kohtaa, kun moni menisi rennolla fiiliksellä eteenpäin. Usein ajattelenkin niin, että helpompi luopua tässä kohtaa kuin vuoden päästä, sillä kärsin ennemmin siinä kohtaa kun kiintymys ei ole vielä niin suuri kuin silloin, kun se on jo äärettömän suuri. Tiedän, kuulostaa pessimistiseltä ajattelutavalta, mutta tämä ajatusmalli on elämässäni hyvin alitajuinen ja lapsuuden malliin pohjautuva. Vaikka tiedostan asian ja olen sitä pyrkinyt paljon myös työstämään, silti havahdun säännöllisesti siihen, miten alitajuinen muistijälki ohjaa toimintaani.

Luopuminen ja menettäminen ovat loppupeleissä luonnollinen osa elämän kiertokulkua – niin karulta kuin se kuulostaa. Ja itse jälleen havahdun siihen, kuinka tällaiset tapahtumat aikaan saavat sen, että asioita pysähtyy miettimään syvemmin. Huomaan, miten usein vaikeudet vievät ainakin itseäni tilanteisiin, joissa punnitsen tärkeitä asioita, joita en välttämättä muuten olisi osannut tai halunnut punnita. Vaikka aina ei tunnu helpolta hyväksyä että kaikella on tarkoituksensa, siitä huolimatta uskon kaikella olevan tarkoituksensa. Jos ei muuta, niin ainakin se, miten menetys vaikuttaa omaan ajatusmaailmaan, arvoihin, ihmissuhteisiin ja ylipäänsä koko elämään. Usein ahtaalla vasta oivaltaa asioita, joita on muuten työntänyt sivuun tai paennut.

Tällaisia ajatuksia tähän torstaihin.

Kiinnyttekö te vahvasti ihmisiin tai pelkäättekö menettämistä?

Kuvat: Iines Aaltonen