Juttelimme eilen Tarun kanssa rahasta, rahastoihin sijoittamisesta ja ylipäänsä siitä, millainen kuukausittainen rahamäärä tyydyttää. Mielestäni näistä asioista on hauska jutella henkilön kanssa, joka on samalla alalla ja käytännössä tekee hyvin samanlaisia asioita kuin itse teen. Keskustelussamme havahduin jälleen kerran siihen, kuinka arvotan rahan elämässäni suhteellisen alas. Itselleni tärkeintä on tienata sen verran että tulen mukavasti toimeen, kaupassa ei tarvitse kytätä hintalappuja ja voin ostaa oikeastaan kaiken sen, mitä tarvitsen. Haluan myös kyetä matkustamaan silloin kun tahdon, saada joka kuukausi säästöön rahaa ja tulevaisuudessa haluaisin aloittaa rahastosijoittamisen eläkepäivä (kyllä!) ajatellen. Keskustelun aikana mietin itsekseni, mistä johtuu etten ole oikein koskaan ollut ”rahan perään”? Vaikka olen parhaimmillani tienannut noin 3500 € / kk, mikä on mielestäni aika kohtuullinen summa, silloinkaan en erityisemmin fiilistellyt rahaa – vaikka noihin aikoihin laitoin sitä kyllä paljon menemään. Mutta noin yleisesti raha ei ole koskaan ollut elämässäni määre yhtään millekään. En ole koskaan ihaillut ihmisiä joilla on paljon rahaa tai ehdoin tahdoin hakeutunut heidän seuraansa. Olen kyllä satunnaisesti hengaillut samassa seurueessa erityisen varakkaiden ihmisten kanssa ja oikeastaan se huomio, jonka olen monet kerrat tehnyt, on että he eivät vaikuta onnellisilta. Toki voin olla väärässä eikä koskaan voi yleistää, mutta usein tällaisia ihmisiä käytetään hyväksi, jolloin aidot ystävyyssuhteet puuttuvat, moni kärsii päihde- tai muista elämänhallinnan ongelmista ja valitettavan monen silmistä näkee, etteivät he ole yhtään sen onnellisempia, vaikka rahaa on käytännössä niin paljon kuin sitä ehtii käyttämään.

Voi olla että omaan suhtautumiseeni vaikuttaa taustani ja se, että olen perheestä, jossa ei ollut ainakaan lapsille asti näkyviä rahaongelmia. Laman aikaan 90-luvulla jonkin verran kyllä, mutta muuten olen lapsesta saakka päässyt mm. matkustamaan eikä koskaan mikään ole jäänyt kiinni siitä, ettei olisi ollut varaa. Olen myöskin päässyt harrastamaan kaikkea mahdollista ja saanut viikkorahaa. Rahan merkitystä ei ole myöskään korostettu muutoin kuin kannustamalla omaan tekemiseen, jonka vuoksi olenkin ollut kesätöissä 12-vuotiaasta lähtien. Veikkaan että monissa tapauksissa lapsuudessa koettu köyhyys on asia, joka motivoi aikuisiällä siihen että samaa ei haluta kokea uudestaan, jonka vuoksi rahasta tulee elämässä yksi tärkeimmistä tavoitteista ja motivaattoreista. Tietenkään näin ei ole aina, mutta monta tuollaista tarinaa olen kyllä kuullut. Ja toki osa meistä on vaan luontaisesti ehkä rahaorientoituneempia kuin toiset? Välillä koen jopa hieman noloksi sen, etten tosiaan tee asioita raha edellä. Kun toinen kertoo omista rahaan liittyvistä tavoitteista, alan miettimään, pitäisikö minunkin ihan vaan koska se nyt tuntuu olevan yleisesti hyväksyttävämpää? Onko outoa etten tavoittele jatkuvasti suurempaa ja suurempaa rahamäärää, vaikka periaatteessa työni on sellaista, että voin päästä siinä niin suuriin ansioihin kuin haluan jos työskentelen entistä kovemmin? Mutta mikä on sitten sen entistä kovemman työnteon hinta? Rahaa tulee enemmän, mutta vapaa-aikaa on entistä vähemmän. Onko se loppupeleissä se mitä haluan?

Raha ei tosiaan motivoi itseäni kovempaan työntekoon ja siihen, että veisin itseni stressin partaalle jotta saisin kuukausittain tonnin enemmän. Olen tästä ennenkin maininnut, mutta silloin kun tienasin eniten ikinä, olin samaan aikaan myös hyvin onneton. En sano että raha ja onnellisuus kulkevat aina käsikädessä, mutta ainakaan omalla kohdalla suurempi tilipussi ei ole tuonut tyytyväisyyden tunnetta elämää kohtaan. Jos mietin tämän hetkistä tavoitetta rahan suhteen, on se ehdottomasti säästäminen – mikä on pitkälti toteutunutkin. Menoni ovat tällä hetkellä aika pienet, eli rahaa menee oikeastaan vain vuokraan, laskuihin ja ruokaan. Samaan aikaan säästän jatkuvasti myös matkakassaan, eli siihen että voin matkustaa silloin kun siltä tuntuu. Olen sellainen ihminen että arvostan enemmän elämyksiä kuin sitä että kasvattaisin tilini saldoa ja pihistelisin sen vuoksi kaikesta. Eli voin lähteä ekstempore vaikka lappiin ja maksaa siitä useita satoja euroja jos sen henkinen fiilis on sellainen, että haluan sinne lähteä. Nyt en ole hetkeen reissannut ulkomailla, mutta ensi kuussa lähden tosiaan Balille ja kesälle on suunnitteilla lähes kuukauden reissu Aasiaan. Teen töitä jotta voin tehdä asioita, joista nautin tai joista unelmoin. Sen sijaan että haaveilisin pysyvästä omaisuudesta tai säästäisin vaikka Chaneliin, teen kymmenen kertaa mieluummin jotain sellaista, jonka muistan vielä vanhanakin! Toki elämä on valintoja enkä missään nimessä sano että oma tapani olisi se ainut oikea. On yhtä hyväksyttävää säästää Chaneliin kuin vaikka johonkin kuukauden mittaiseen reissuun maailmalla.

Uskon että suhde rahaan määräytyy pitkälti myös sen mukaan, millaisten ihmisten keskellä aikaansa viettää. Jos raha on ystäväpiirissä se kaikkeen tekemiseen motivoiva seikka, kyllä siinä varmasti itsekin ajautuu samanlaiseen ajatusmalliin – enkä tarkoita tätä missään nimessä huonolla. On yleisesti ottaen fiksua tehdä paljon rahaa ja samalla sijoittaa sitä, koska täten turvaa elämänsä monin tavoin. Raha on kuitenkin yhteiskunnassamme asia, jota ilman et pärjää. Tästä huolimatta en itse halua omistaa elämääni rahalle ja kapitalismille. Vaikka haluan kyetä maksamaan laskuni ja tekemään asioita, joista nautin, en ole valmis uhraamaan yhtään sen enempää rahan takia. En myöskään arvota ihmisiä rahan perusteella, mutta toisaalta samaan aikaan kyllä odotan esimerkiksi kumppanilta toimeentuloa enkä voisi elää ihmisen kanssa, joka ei tee mitään ja elää sossun turvin. Ei siksi että pitäisin kyseistä henkilöä jotenkin huonompana, vaan koska vastuu omasta elämästä on asia, joka tulisi mielestäni aikuisena kyetä tavalla tai toisella kantamaan. Kaikista parasta on jos saa tehdä mielekkäitä asioita, joista vielä tienaa. Koen nykyään olevani siinä mielessä etuoikeutetussa asemassa, että näin on kohdallani. Nautin työstäni ja siitä saamani rahamäärä tyydyttää minua. En menetä yöunia rahan vuoksi tai joudu jättämään asioita väliin sen takia, ettei rahaa olisi. Toki tässä matkan varrella on ollut tiukempia kausia, mutta tällä hetkellä tilanne on mukavan stabiili ja tämänkään vuoksi rahaa ei tule arjessa juurikaan mietittyä.

Kun alussa mainitsin siitä, että välillä joidenkin ihmisten seurassa nolottaa se, etten ole kovin rahaorientoitunut ihminen – kuka loppupeleissä määrittelee sen, mikä on oikea tapa suhtautua rahaan? Tämä kapitalistinen yhteiskunta on aikaan saanut sen ajatuksen että on ”oikein” tavoitella jatkuvasti suurempia rahamääriä ja vain omistamalla mahdollisimman paljon rahassa mitattavia hyödykkeitä, olet jotain muiden silmissä. Välillä oikein ahdistaa valloillaan oleva rahakeskeisyys, joka on omissa silmissäni niin kylmäkiskoista ja jopa vastenmielistä! Henkilökohtaisesti arvostan pehmeitä arvoja ja ajattelen niin, että tärkeimmät asiat elämässä eivät ole mitattavissa rahalla.

Millaisia ajatuksia teillä herää rahasta? Oletteko rahaorientoituneita, eli suuremmat rahamäärät motivoivat teitä entistä kovempaan työntekoon? Vai millainen on suhteenne rahaan?

Kuvat: Taru Tammikallio