28.11.2020 siiri-pilketta

Akateeminen työnhaku on oma lajinsa

Tänään on vuorossa toivepostaus akateemisesta työnhausta. 🙂 Olen koulutukseltani solubiologian tohtori, ja tänä syksynä sain valmiiksi viiden ja puolen vuoden urakan jälkeen väitöskirjani ja siten tämän tuoreen tohtorin tittelin. Mietin pitkään mitä haluaisin tehdä väitöskirjan valmistuttua ja mielipiteeni vaihtui varmaan ainakin kerran vuodessa, kunnes lopulta varmistuin siitä että akateeminen ura on minulle se oikea (ks. Ovatko raha ja edut tärkeintä työpaikan valinnassa?), mutta lopulta olin päätöksestäni hyvin varma. Kerroin tuossa aiemmassa kirjoituksessani miten päädyin jatkamaan akateemisena tutkijana, joten tässä postauksessa keskityn siihen miten akateeminen työnhaku eteni minun kohdallani. Prosessissa on varmasti alakohtaisia eroja eikä minulla ole suoraan sanottuna kokemusta pedagogisesta puolesta yliopistolla, joten tämä kirjoitus kuvaa postdoc-paikan (tutkijatohtori) hakemista erityisesti biotieteiden alalla.

Akateeminen työnhaku kannattaa aloittaa jopa vuotta aiemmin kuin haluaa aloittaa

Akateemiset työnhakuprosessit voivat olla todella pitkiä, ja monesti ainakin väitöskirjan jälkeisen postdoc-paikan etsiminen suositellaan aloitettavan 6-12 kuukautta ennen kuin työ on tarkoitus aloittaa ja samalla siis myös ennen väitöskirjan valmistumista. Ennen hakemisen aloittamista kannattaa tietty miettiä mikä sinua kiinnostaa – mitä haluat tutkia ja minkälainen sijainti sopii sinun elämääsi. Akateemisessa tutkimuksessa kansainvälinen liikkuvuus on iso juttu, ja jos esimerkiksi haaveilee oman tutkimusryhmän perustamisesta, on hyvä tiedostaa että monet siihen rahoitusta tarjoavat tahot (esim. Suomen akatemia) pisteyttävät myös liikkuvuuden. Jos on opiskellut ja myöhemmin työskennellyt saman kaupungin samassa yliopistossa, ei liikkuvuuspisteitä kerry ja rahoituksen saaminen voi olla hankalaa. Se on sitten oma asiansa mitä mieltä olen näistä liikkuvuuspisteistä, mutta se on tällä hetkellä realiteetti akateemisessa työnhaussa ja apurahahakemuksissa. Liikkuvuus lisää vaihtoehtoja myöhemmin uralla, joten kannattaa ainakin pohtia onko se mahdollista sinulle.

Itse mietin ensiksi mikä kiinnostaa: halusin hyödyntää osaamistani solun tukirangan ja kiinnittymisen alalla, mutta tutkia sen vaikutusta kantasoluissa ja kehityksessä syövän sijaan. Kun kiinnostukseni olivat selvillä, kävimme poikaystävän kanssa keskustelun mitkä maat voisivat olla meille sopivia vaihtoehtoja. Olen äärimmäisen onnekkaassa asemassa kun poikaystävälläni oli halua ja työn puolesta mahdollisuus lähteä mukaan. Kaikille se ei ole yhtä helppoa – aika usein se yliopistolla työskentelevä on pariskunnasta se pienipalkkaisempi, ja jos kumppani tekee Suomessa hyväpalkkaista unelmatyötä, on kynnys lähteä todella suuri. Jos ulkomaille lähteminen ei ole vaihtoehto, kannattaa miettiä onnistuisiko esimerkiksi Suomen sisällä siirtyminen.

Logististen syiden lisäksi toinen tärkeä syy miksi akateeminen työnhaku on niin hidasta, on rahoituksessa. Suomessa tai monessa muussakaan paikassa yliopistot eivät tyypillisesti rahoita yksittäisiä tutkimusryhmiä, vaan tutkimusryhmän hakevat rahoituksensa erilaisilta säätiöiltä ja järjestöiltä, kuten esimerkiksi. Suomen akatemia, European Research Council ja Syöpäsäätiö. Jos ryhmään halutaan palkata uusi henkilö, on hänen palkkaamiselleen löydettävä ensiksi rahoitus. Sekä tutkimusryhmä että tuleva työntekijä voivat hakea rahoitusta eri tahoilta, ja sitten kun jompikumpi sen saa, voidaan työ oikeasti aloittaa. On aivan tavallista että työhaastattelussa käydään keväällä, ja sitten ruvetaan kirjoittamaan syyskuun deadlineen apurahahakemusta. Tulokset tulevat alkuvuodesta, ja jos saat rahoituksen, pääset aloittamaan keväällä, eli vuoden päästä siitä kun olit työhaastattelussa. Yleisesti näkee myös sellaista että tutkimusryhmältä saattaa löytyä rahoitus vuodeksi, mutta sen jälkeen olisi hyvä hankkia oma rahoituksensa. Ihmetteletkö enää minkä takia yliopistojen rahoituksesta vouhkataan Suomessakin niin paljon? Valtion rahoitus ei riitä lähellekään kattamaan varsinaisia tutkimuskuluja, ja tutkimus on riippuvaista ulkopuolisista rahoitustahoista.

Akateeminen työnhaku on kuin deittailua

Prosessin pituuden lisäksi toinen akateemisen työnhaun erityispiirre on sopivan matchin etsiminen. Yleensä suositellaan että hakija ottaisi yhteyttä useampaan kiinnostavaan tutkimusryhmään, ja yleensä kannattavaa on lähettää avoimia hakemuksia – ei kannata vain katsella avoimia paikkoja. Akateemisen rahoitusmallin takia avointa paikkaa ei välttämättä tule ikinä edes olemaan olemaan, vaan se luodaan/sille etsitään rahoitus sitten kun vastaan tuleen henkilö, jonka ryhmä haluaa palkata. Suosittelen siis menemään oma kiinnostus edellä, joskaan mikään ei estä hakemasta inspiraatiota työpaikkailmoituksista. Sopimusten aloitusajat ovat yleensä myös hyvin joustavia, joten ei kannata tuijotella mahdollisten ilmoitusten aloituspäiviä liian tarkkaan. Minun lähipiirissäni on ollut tavallista että ihmiset käyvät haastatteluissa kahdesta neljään tutkimusryhmässä, eikä sitä pidetä mitenkään salassa mahdollisilta tulevilta työnantajilta. Hyvä ryhmänjohtaja ei näe ongelmaa siinä että käyt myös muualla haastatteluissa, vaan haluaa ensisijaisesti motivoituneen työntekijän, joka puhkuu muutkin paikat nähtyään intoa päästä juuri hänen ryhmäänsä töihin.

Miten akateeminen työnhaku eteni minun kohdallani

Valmistuin tohtoriksi tämän vuoden lokakuussa, mutta lähetin akateemiset työhakemukseni viime vuoden loka-marraskuussa. Hain lopulta paikkaa kahdesta akateemisesta ryhmästä; kumpikin olivat minua kiinnostavaa aihetta, toisen bongasin työpaikkailmoituksena ja toiseen lähetin avoimen hakemuksen oman kiinnostuksen perusteella. Minut kutsuttiin skype-keskusteluiden jälkeen haastatteluun kumpaankin (ks. Työmatkoja ja työhaastatteluja). Kävin Cambridgessa haastattelussa lähes tasan vuosi sitten marras-joulukuun vaihteessa, ja sieltä tarjottiin minulle paikkaa, mutta he olivat valmiita odottamaan päätöstäni kunnes olisin käynyt tässä toisessakin vaihtoehdossa haastattelussa. Kävin helmi-maaliskuun vaihteessa tässä toisessa työhaastattelussa, ja maaliskuun alussa ilmoitin Cambridgeen että se tuntui oikealta paikalta minulle ja tulisin sinne ilomielin. Sen jälkeen piti sopia aloitusajankohta. Minun piti siinä kohdassa vielä viimeistellä tutkimusprojektini tulokset kokoava artikkeli ja kirjoittaa sellainen pikkujuttu kuin väitöskirja. :D Käärin hihat ja rupesin hommiin – väitöskirjaprosessista voi lukea täältä.

Lopulta aloitin uudessa työssäni marraskuussa 2020 noin 11 kuukautta sen jälkeen kun olin ollut työhaastattelussa. Se vuosi oli tässä kohdassa juuri täydellinen aika saada varmuus päätöksestä, viimeistellä hommat Suomessa ja suunnitella muutto ulkomaille sekä minun että poikaystävän (että koiramme) osalta.

Vinkkini postdoc-paikan hakemiseen(koskee erityisesti biotieteiden alaa):

Aloita verkostoituminen ajoissa – käy konferensseissa ja juttele niissä kiinnostavien tutkijoiden kanssa ja pistä mieleen jos jonkun ryhmän tutkimus on mielestäsi superkiinnostavaa ja haluaisit ehkä tehdä itse samankaltaisia hommia väitöskirjasi jälkeen.
Hae väitöskirjasi aikana omaa rahoitusta (apurahoja, palkallista paikkaa tohtorikoululta tms.) ja käy konferensseissa – tällainen aktiivisuus näyttää hyvältä akateemisessa CV:ssä.
Mieti minkälaista tutkimusta haluat tehdä tutkijatohtorina – tällä alalla motivaation ja kiinnostus aiheesta ovat ne tärkeimmät tekijät.
Lähetä rohkeasti avoimia hakemuksia ja räätälöi hakukirje kullekin ryhmälle – osoita että olet perehtynyt heidän työhönsä, tiedät minne olet hakemassa ja olet oikeasti kiinnostunut juuri kyseisestä ryhmästä.
Mieti valmiiksi miten nykyinen osaamisesi voisi hyödyttää kyseistä ryhmää. Älä huoli liikaa siitä jos et osaa kaikkea siitä mitä he jo tekevät – sinusta on todennäköisesti heillekin enemmän hyötyä kun tuot ryhmään uudenlaista osaamista.
Panosta esimiehen vaikuttamisen lisäksi myös ryhmäläisten kohtaamiseen.
Koita päästä juttelemaan haastattelun aikana ryhmäläisten kanssa myös ilman potentiaalisen esimiehen läsnäoloa.