Apurahahakemuksia ja polvivaivoja

Melkein tekisi mieli sanoa että kulunut kuukausi on ollut tuskien taival, mutta se olisi liioittelua. Ei se ihan niin paha ole ollut ,mutta syytä turhautumiseen on riittänyt, ja kuten blogin lähellä nollaa olevasta päivitystahdista voi päätellä, vapaa-aika ja mihinkään muuhun kuin pakolliseen käytettävä energia ovat olleet vähissä. Pääsyy tilanteeseen on ollut kiire töissä, ja sen lisäksi turhautumista ovat ruokkineet polviongelmat.

Viisi apurahahakemusta kuudessa viikossa, joista pisin yli 30 sivua

Keskeinen osa akateemista uraa on rahoituksen hakeminen. Väitöskirjatyön aikana hain rahoitusta oman palkkani maksamiseen, ja nyt tukijatohtorina oman palkan lisäksi myös tutkimuskuluihin. Sitten jos joskus haluaa edetä tutkijatohtorista itsenäiseksi tutkijaksi ja oman tutkimusryhmänjohtajaksi, rahoituksen hakemisen merkitys vain korostuu. Yliopisto harvoin maksaa edes ryhmänjohtajan palkkaa (esim. Suomen akatemia on usein rahoituksen takana), mutta vaikka näin hyvin olisi, pitää tutkimuksen tekemiseen tarvittava raha hankkia itse, eikä minun alani, solubiologia, ole sieltä halvimmasta päästä.

Jos työskentelee hyvävaraisessa tutkimusryhmässä, ei oman rahoituksen hakeminen ole välttämätöntä väitöskirjatyön tai postdocin aikana. Se kuitenkin kannattaa silti – oman rahoituksen saaminen katsotaan plussaksi CV:ssä, ja raha tuntuu seuraavan rahaa. Kun on saanut yhden apurahan, seuraava tuntuu usein tulevan pikkaisen helpommalla. On myös huomattavasti helpompi kirjoittaa apurahahakemuksia uran myöhemmällä vaiheella kun on hakenut kokemusta jo väikkärin aikana – itse olen ainakin järkyttynyt siitä kuinka työläitä jotkut postdoc-apurahahakemukset ovat olleet. En halua edes ajatella kuinka paljon olisin tuskastellut niiden kanssa jos en olisi lähettänyt väitöskirjatyöni aikana kymmeniä apurahahakemuksia.

Tällä hetkellä minulla on työsopimusta jäljellä vielä reiluksi vuodeksi, mutta sekä minä että pomoni haemme rahaa jotta voisin jatkaa työtäni täällä vielä sen jälkeenkin. Lisäksi oman rahoituksen saaminen postdoc-aikana edesauttaisi rahoituksen hakemista oman ryhmän perustamista varten, mikäli joskus haluaisin niin tehdä. Parempi siis vaan takoa kun rauta on kuuma, eikä tuudittautua tilapäisen rahoituksen tuomaan turvaan. Tutkimusta on suunniteltava pitkällä aikavälillä (terveisiä tiederahoituskeskustelulle).

Lisää akateemisesta urasta:

Pyöräilyn kanssa itku pitkästä ilosta

Apurahahakemusten lisäksi syys-lokakuussa mielen päällä on ollut pyöräily, josta innostuin kovasti alkuvuodesta. Olen kertonut blogissa ensiksi 40, sitten 60 ja nyt syyskussa 100 km lenkkien merkkipaaluistani. Olen ollut innoissani siitä kuinka pyöräilykuntoni on kehittynyt nopeasti suht lyhyessä ajassa, kunnes lopulta todellisuus iski vastaan; liika on liikaa. Noin viikko tuon 100 km pyöräilyn jälkeen huomasin että toinen jalkani oli jokseenkin jäykkä. Ajattelin ensiksi että lihakseni ovat vain jumissa, ja koitin venytellä ja putkirullailla lihaksen auki. Kun se ei toiminut, ajattelin että teen ”kevyen, palauttavan pyörälenkin” jos se auttaisi. Ehei, siinä kohdassa se kamelin selkä katkesi.

Sekä 100 km että tuon ”normaalin 50 km lenkin” polkeminen eivät tuntuneet polvessa tai muuallakaan pahalta, mutta tuon toisen lenkin jälkeen jalkani kävi todella jäykäksi eikä taipunut enää kunnolla. Työmatkapolkeminen rupesi tuntumaan hankalalta, portaiden kulku ei oikein sujunut ja alas istuessa piti ruveta ottamaan tukea käsillä kun polvi ei oikein taipunut. Ei hyvä. Briteissä on ollut koronan aikaan vaikea päästä tapaamaan lääkäriä, sillä paikallinen terveyskeskusten vastineet GP:t (general practitioner) suostuvat yleensä myöntämään vain puhelinaikoja. Tarpeeksi ruinattuani sain lääkärin tapaamaan minut kasvotusten (puhelimitse on vähän vaikea arvioida polven turvotusta ja liikerataa), ja nopea diagnoosi oli ”overuse/sprain injury” ja kielto pyöräillä ainakin pari viikkoa, kunnes jalka rauhoittuu. Lääkäri ei uskonut minkään olevan sen pahemmin rikki, sillä polvi ei ollut kovinkaan kipeä, vaan lähinnä turvonnut ja liikerajoitteinen, ja pystyin liikkumaan suht hyvin.

Tätä kirjoittaessani en ole pyöräillyt neljään viikkoon – edes niitä työmatkoja. Popsin tulehduskipulääkkeitä ja käytän kylmäpakkausta polven rauhoitteluun useamman kerran päivässä. Tässä maassa julkisen puolen fysioterapiakin on lähinnä naurun aihe: ne hoidetaan puhelu- tai videotapaamisilla. Juttelin fysioterapeutin kanssa, mutta en suoraan sanottuna kokenut hyötyväni siitä mitään, eikä hänkään voinut muuta kuin arvailla mitä polvessa on meneillään. Sain sähköpostiini kaksi venytystä ja yhden lihaskuntoliikkeen, jota voin ruveta tekemään kun polvi on vähän parempi. Voin kuulemma soittaa uudestaan 3-6 kk päästä.

Valoa tunnelin päässä

Tarvitsen liikuntaa henkisen hyvinvointini ylläpitoon ja stressin purkamiseen, joten yhdistelmä työkiirettä ja paineiden purkamiskeinojen puutetta ei ole hirveän kiva. Sain onneksi yksityisen fyssarin arvioimaan tilannettani ja konkreettisia ohjeita liikkuvuuden palauttamiseen ja kehittämiseen, sekä lihaskuntoharjoitteita, joita voin pikkuhiljaa ruveta tekemään. Lisäksi kuntosalini järjestää vesijumppaa, jota aion kokeilla ensi viikolla. Apurahahakemukset on nyt lähetelty ainakin hetkeksi, joulukuussa saattaa taas olla jotain valmisteltavaa, mutta marraskuun saan keskittyä ihan vaan tutkimuksen tekoon (ja opiskelijan ohjaamiseen). Helpotus kummallakin rintamalla – sekä työsaralla että liikunnan ja liikkuvuuden osalta – saa oloni jälleen vähän optimistisemmaksi.

Lisää pyöräilypostauksia:

Seuraa blogia:

Facebook / Instagram Bloglovin

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *