Elena Ferrante – Loistava ystäväni
♥♥
Alkuteos L’amica geniale (2011)
WSOY 2016
Suom. Helinä Kangas
Elena Ferranten Napoli-sarjasta kohistiin sen suomennoksen ilmestyttyä viitisen vuotta sitten ja se onkin roikkunut to read-listallani siitä asti. Kiehtovaa on, että Ferrante on Napolissa syntyneen kirjailijan salanimi, ainoastaan kustantaja tietää hänen oikean henkilöllisyytensä. Kirjoista tehdyn tv-sarjan kakkoskausi on muuten katsottavissa Yle Areenassa.
Sotienjälkeinen Napoli ei ole helppo paikka kasvaa tytöstä aikuiseksi naiseksi. Älykkäällä ja pelottomalla Lilalla sekä varovaisemmalla Elenalla ei ole kuitenkaan muita vaihtoehtoja, kuin selvitä jokapäiväsessä kurjuudessa sinnikkyydellä ja päättäväisyydellä. Tyttöjen välinen ystävyys ja kilpailu siivittää heitä läpi koulumaailman ja naapuruston jännitteiden matkalla kohti aikuisuutta.
Loistava ystäväni on kansissaan tituuleerattu ”moderniksi klassikoksi” ja Ferrantea itseään ”yhdeksi aikamme suurimmista romaanikirjailijoista”. Itse taas ihmettelin missasinko jotain todella olennaista, sillä olisin jättänyt koko kirjan kesken jos en vakaasti olisi päättänyt kirjoittaa siitä arvostelua. Pettymys olikin aika samanlainen jonka koin ylistetyn irlantilaiskirjailija Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä parissa, jolloin jaksoin taistella vain viitisenkymmentä sivua ennen luovuttamista (tv-sarjaversio on kuitenkin superhyvä, joten sille suositus!).
Mielestäni Ferranten romaanin kerronta ei huimaa päätä, se on suurimmaksi osaksi yksinkertaista ja toteavaa, juoni taas itseään toistavaa, päämäärätöntä eikä erityisen koukuttavaa. Ajankuvaus on kuitenkin uskottavaa, tuntuen siltä, että kirjailija kirjoittaisi omista kokemuksistaan. Ajoittain myös lapsen näkökulma on hyvin tavoitettu, mutta välillä hypähdetään yllättäen kummallisen korkeisiin sfääreihin, jotka eivät aina istu kovin hyvin lapsen tai nuoren suuhun.
Koko romaanin keskiössä kulkee Elenan ja Lilan ystävyys, joka on kaikkea muuta kuin tasapuolinen ja kaunis ihmissuhde; minäkertojana toimiva, persoonattomaksi jäävä Elena hakee vuodesta toiseen pakkomielteisesti Lilan hyväksyntää ja rakkautta ja on jatkuvasti masentunut vaihtelevista syistä. Lila taas kuvautuu jonkinlaiseksi erikoiseksi taruolennoksi, johon en saanut oikein otetta (ehkä se oli tarkoituskin).
Köyhän väestönosan elämä sotienjälkeisessä Italiassa on ainakin Ferranten mukaan hyvin kurjaa ja arvaamatonta. Suurin osa lyhyistä kohtauksista sisältää raakaa, usein lapsiin kohdistuvaa, henkistä tai fyysistä väkivaltaa, sen uhkaa tai jotain muuta nöyryyttävää tai ikävää. Koko romaanin tunnelma jääkin hyvin synkäksi ja ahdistavaksi. Kaipaan ikäviä teemoja käsitteleviltä kirjoilta jotain tasapainottavaa elementtiä, tarkkaa psykologista silmää, kuten seksuaalista hyväksikäyttöä käsittelevässä Vanessassa, tai kauneuden pilkahduksia kurjuuden rinnalle, kuten Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjassa. Loistava ystäväni jättää kuitenkin lukijan sielun mustelmaiseksi ja kumisemaan tyhjyyttä.
Kuten kävi muutaman viikko sitten hiostuttavan huonon Bridgertonin kanssa, myöskään Napoli-sarja ei mene jatkoon. Lähiviikkoina luvassa vähän erilaisen kirjasarjan, Elina Rouhiaisen Väki-trilogian viimeisen osan arvostelu, joten pysy kuulolla!
