Elena Ferrante – Loistava ystäväni

♥♥

Alkuteos L’amica geniale (2011)

WSOY 2016

Suom. Helinä Kangas

Elena Ferranten Napoli-sarjasta kohistiin sen suomennoksen ilmestyttyä viitisen vuotta sitten ja se onkin roikkunut to read-listallani siitä asti. Kiehtovaa on, että Ferrante on Napolissa syntyneen kirjailijan salanimi, ainoastaan kustantaja tietää hänen oikean henkilöllisyytensä. Kirjoista tehdyn tv-sarjan kakkoskausi on muuten katsottavissa Yle Areenassa.

Sotienjälkeinen Napoli ei ole helppo paikka kasvaa tytöstä aikuiseksi naiseksi. Älykkäällä ja pelottomalla Lilalla sekä varovaisemmalla Elenalla ei ole kuitenkaan muita vaihtoehtoja, kuin selvitä jokapäiväsessä kurjuudessa sinnikkyydellä ja päättäväisyydellä. Tyttöjen välinen ystävyys ja kilpailu siivittää heitä läpi koulumaailman ja naapuruston jännitteiden matkalla kohti aikuisuutta.

Loistava ystäväni on kansissaan tituuleerattu ”moderniksi klassikoksi” ja Ferrantea itseään ”yhdeksi aikamme suurimmista romaanikirjailijoista”. Itse taas ihmettelin missasinko jotain todella olennaista, sillä olisin jättänyt koko kirjan kesken jos en vakaasti olisi päättänyt kirjoittaa siitä arvostelua. Pettymys olikin aika samanlainen jonka koin ylistetyn irlantilaiskirjailija Sally Rooneyn  Normaaleja ihmisiä parissa, jolloin jaksoin taistella vain viitisenkymmentä sivua ennen luovuttamista (tv-sarjaversio on kuitenkin superhyvä, joten sille suositus!).

Mielestäni Ferranten romaanin kerronta ei huimaa päätä, se on suurimmaksi osaksi yksinkertaista ja toteavaa, juoni taas itseään toistavaa, päämäärätöntä eikä erityisen koukuttavaa. Ajankuvaus on kuitenkin uskottavaa, tuntuen siltä, että kirjailija kirjoittaisi omista kokemuksistaan. Ajoittain myös lapsen näkökulma on hyvin tavoitettu, mutta välillä hypähdetään yllättäen kummallisen korkeisiin sfääreihin, jotka eivät aina istu kovin hyvin lapsen tai nuoren suuhun.

Koko romaanin keskiössä kulkee Elenan ja Lilan ystävyys, joka on kaikkea muuta kuin tasapuolinen ja kaunis ihmissuhde; minäkertojana toimiva, persoonattomaksi jäävä Elena hakee vuodesta toiseen pakkomielteisesti Lilan hyväksyntää ja rakkautta ja on jatkuvasti masentunut vaihtelevista syistä. Lila taas kuvautuu jonkinlaiseksi erikoiseksi taruolennoksi, johon en saanut oikein otetta (ehkä se oli tarkoituskin). 

Köyhän väestönosan elämä sotienjälkeisessä Italiassa on ainakin Ferranten mukaan hyvin kurjaa ja arvaamatonta. Suurin osa lyhyistä kohtauksista sisältää raakaa, usein lapsiin kohdistuvaa, henkistä tai fyysistä väkivaltaa, sen uhkaa tai jotain muuta nöyryyttävää tai ikävää. Koko romaanin tunnelma jääkin hyvin synkäksi ja ahdistavaksi. Kaipaan ikäviä teemoja käsitteleviltä kirjoilta jotain tasapainottavaa elementtiä, tarkkaa psykologista silmää, kuten seksuaalista hyväksikäyttöä käsittelevässä Vanessassa, tai kauneuden pilkahduksia kurjuuden rinnalle, kuten Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjassa. Loistava ystäväni jättää kuitenkin lukijan sielun mustelmaiseksi ja kumisemaan tyhjyyttä.

Kuten kävi muutaman viikko sitten hiostuttavan huonon Bridgertonin kanssa, myöskään Napoli-sarja ei mene jatkoon. Lähiviikkoina luvassa vähän erilaisen kirjasarjan, Elina Rouhiaisen Väki-trilogian viimeisen osan arvostelu, joten pysy kuulolla!

Kulttuuri Kirjat

Julia Quinn – Bridgerton: Salainen sopimus

Alkuteos The Duke and I (2000)

Tammi 2020

Suom. Laura Liimatainen

Huom! Sisältää juonipaljastuksia.

Julia Quinnin 1800-luvun alun Englantiin sijoittuva kirjasarjaa alettiin  suomentaa  Netflix-version ilmestymisen myötä. Katsoin trailerin vaikka kuinka monta kertaa, mutta päätin lukea ensin ensimmäisen kirjan. Sarja koostuu kaiken kaikkiaan kahdeksasta osasta, jokainen  seuraa yhtä Bridgertonin perheen jäsentä.

Daphne Bridgerton haaveilee avioliitosta ja perheenlisäyksestä, mutta äitinsä esittelemät sulhot eivät vain oikein vastaa hänen näkemystään potentiaalisesta aviomiehestä. Lontooseen vuosien jälkeen palannut herttua Simon Bassettia taas piirittävät kaikki vapaana olevat naimaikäiset naiset, vaikka tämä ei missään nimessä halua naimisiin. Yhdessä Daphne ja Simon saavat loistavan idean; jos he esittävät pariskuntaa, Simon saa olla rauhassa ja Daphnen arvostus seurapiireissä nousee. Peliin sekaantuu kuitenkin tunteita ja on yhä vaikeampaa muistaa ettei suhde ole totta…

Meinasin ensin antaa romaanille kaksi sydäntä Daphnen ihastuttavan lapsuudenperheen vuoksi, mutta jos viihdegenreen kuuluva romaani onnistuu lähes pelkästään tuskastuttamaan viihdyttämisen sijaan, tuomiona on yksi sydän ja päätyminen vuoden huonoimpien listalle.

Romaanin alkuosa täyttyy Daphnen ja Simonin väsyneestä, mukanokkelasta ja näsäviisaasta sanailusta, eikä tilanne parane heidän päästessään suhteessaan kakkos- ja kolmospesälle. Naurettavin hetki (jolloin oikeasti puuskahdin ääneen) herttuan ja hänen nuorikkonsa romanssissa oli ehdottomasti se, kun täysin seksistä tai lisääntymisestä tietämätön Daphne ”saavuttaa huippunsa” menettäessään neitsyytensä. Kirjassa on myös eettisesti hyvin ongelmallinen kohta, jossa Daphne käyttää seksuaalisesti hyväkseen päihtynyttä aviomiestään. En uskoisi että kirjaa (tai sarjaa) olisi koskaan julkaistu, jos tämä olisi tapahtunut naiselle, siis niin, ettei asiaa käsitellä hyväksikäyttönä.

Viihdekirjallisuutta ei lähtökohtaisesti lueta upean kielen vuoksi, mutta Quinnin kömpelö ja vaivaannuttava teksti pistää silti silmään (osansa saattaa olla myös suomennoksella). En muista myöskään lukeneeni toista romaania, jossa kuvailtaisiin näin valtavasti hahmojen ilmeitä ja eleitä. Henkilökohtainen inhokkini, silmien ja katseiden loputon kuvailu, saa kirjassa erityisen paljon tilaa.

Jos voit kuvitella lukevasi seuraavan tyyppisiä lauseita 360 sivua, on tämän sinun kirjasi, muuten jättäisin sen suosiolla lukematta ja katsoisin säkenöivältä vaikuttavan sarjan.

Simon tiesi että Daphnen silmissä oli tusina ruskean eri sävyjä, ja niiden lisäksi vihreä reunus, joka jatkuvasti kutsui Simonia katsomaan tyttöä tarkemmin kuin varmistaakseen, oliko silmissä todella vihreää vai oliko hän kuvitellut kaiken.”

”Simon huokaisi pitkään ja perusteellisesti ja antoi katseensa hivellä Daphnen sivuprofiilia.”

”Leveä, viehättävä hymy sai aikaan kummallisia tuntemuksia Simonin aivoissa.”

Luen historiallista viihdettä aina myös kiinnostavien taustojen vuoksi. Bridgerton ei kytkeydy ollenkaan historiallisiin tapahtumiin, myös tapojen, vaatteiden ja ympäristön kuvailu on minimaalista. Ehkä siihen ei jäänyt tilaa Simonin ja Daphnen valovoimaisten silmien kuvailulta…

Kirjasarjan jatko-osat jäävät varmasti lukematta, ajatuskin vielä seitsemän vastaavan romaanin kahlauksesta hikoiluttaa. Lisää historiallisia sekä romantiikkaa sisältävien kirjojen arvosteluita löydät allaolevien avainsanojen takaa! Suosittelen erityisesti ihastuttavaa, Guernseyn saarelle sijoittuvaa Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville, tsekkaa myöskin Netflix-sarjaksi päätyneen Outlander-sarjan ensimmäisen osan arvostelu.

Kulttuuri Kirjat