♥♥♥♥

Alkuteos Handmaid’s Tale (1985)

Tammi 2017

Suom. Matti Kannosto

”Kunpa pystyisin näkemään pimeässä, paremmin kuin näen.”

Olen vuosikausia harkinnut lukevani kanadalaiskirjailija Margaret Atwoodin kulttiteoksen, mutta pelännyt sen väkivaltaisuutta ja ahdistavuutta. Eräänä uupuneena iltapäivänä selailin HBO:n sarjoja ja ajattelin vain nopeasti vilkaista, minkälaisen maailman kirjasta tehty tv-sarja Handmaid’s Tale tarjoaisi. Vilkaisu muuttui täydelliseksi koukuttumiseksi, niin lumoutunut olin tästä hyisestä tarinasta. Halusin kuitenkin palata tarinan alkulähteille ja saada lisää taustoitusta sarjalle, joten nappasin myös kirjan luettavaksi.

Lähitulevaisuuteen sijoittuvassa dystopiassa Yhdysvallat on muuttuneet äärikristityksi, patriarkaaliseksi Gileadin valtioksi, jossa valtaa pitävät miehet. Naisilta on kielletty työnteko, yhteiskunnallinen osallistuminen, omaisuuden hallinta, jopa yksin asuminen ja lukeminen. Ekokatastrofin seurauksena syntyvyys on laskenut jyrkästi ja harvalukuiset hedelmälliset naiset on pakotettu rikkaisiin perheisiin orjattariksi, synnytyskoneiksi.  Orjattarilta on viety kaikki itsemäärämisoikeus, ja jos he eivät suostu tehtäväänsä, heidät lähetetään Siirtomaihin pakkotyöhön. Päähenkilö June, uudelta nimeltään Frediläinen, on sijoitettuna kolmanteen perheeseensä, jossa hänen tehtävänään on synnyttää terve lapsi komentajalle ja tämän vaimolle. Päivät toistavat toisiaan, mutta vähitellen June alkaa huomata ympärillään halkeamia, pieniä kapinansiemeniä, joista viriää toivo.

Orjattaresi onnistuu kuvottamaan ja koukuttamaan samanaikaisesti, se on juuri niitä kirjoja, joita lukee vielä nukkumaanmenoajan jälkeenkin, vaikkei se todellakaan edesauta hyvän yöunen saamista. Atwood on korostanut, miten kaikki kirjassa kuvaillut ilmiöt ovat oikeastikin olemassa ja vaikkei tietenkään täysin samankaltaista riistovaltiota löydykään, on teos edelleen väkevästi ajankohtainen. Ympäri maailmaa, jatkuvasti, naiset joutuvat seksuaalisen väkivallan uhreiksi, myös parisuhteissaan, eivätkä he yhteisöissään saa välttämättä minkäänlaista oikeutta. Patriarkaaliset valtiot, joissa rajoitetaan naisten mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnan toimintaan ja työntekoon, ovat edelleen valitettavan yleisiä. Uskonnon varjolla taas perustellaan jos jonkinlaista alistamista ja vallalla olevaa epätasa-arvoa.

Joillekin lukijoille saattaa tulla yllätyksenä, ettei juoni koostu pelkästään hurjasta toiminnasta tai raa’an väkivallan kohtauksista (vaikka niitäkin riittää). Päähenkilö June pakotetaan nimittäin viettämään suurimman osan aikaa päivästä huoneessaan ilman minkäänlaista tekemistä, ja hän kuluttaakin aikansa uppoutuneena ajatuksiinsa ja muistoihinsa. Näin Atwood tuo hyvin esille sen, miten vapauden riistäminen ja ulkoapäin määritellyt, päivästä toiseen toistuvat puuduttavat rutiinit, tuovat mukanaan suoranaisen yksitoikkoisuuden.

Kirjan ansiot ovat puhuttelevuuden ja kiinnostavan yhteiskuntakuvauksen lisäksi psykologisessa tarkkanäköisyydessä; se on tutkielma ihmisen mielen toiminnasta mahdottomassa, karmivassa tilanteessa, jossa ei ole tarjolla kuin huonoja vaihtoehtoja. Ajattelin ensiksi Junen olevan kaikkeen kokemaansa traumaattiseen painolastiin suhteutettuna jollain lailla liian rauhallinen ja analyyttinen, ja ihmettelin, miten hän pystyy pitämään itsensä kasassa kaiken kokemansa jälkeen. Puolivälissä lukemista tajusin etäännyttämisen olevan ainoa keino, jolla ihminen pystyisi selviytymään edes jollakin lailla järjissään alituisessa kuolemanpelossa ja väkivallan uhassa.

Tartuin kirjaversioon ensisijaisesti siksi, että halusin lisää taustoitusta tarinalle, mutta se jäi pitkälti haaveeksi. Gileadin valtion ja sen alistavien rakenteiden syntyhistoriaa ei valoteta juurikaan enempää kuin mitä sarjassakaan, vaan historiallisen taustan läpikäyminen jää hyvin ohueksi.

Vaikka jäin kaipaamaan lisää lihaa luiden ympärille, on Orjattaresi kaiken kaikkiaan kiehtova teos!  Jos et innostu lukemisesta, suosittelen todella lämpimästi tutustumaan sarjaan. Se tavoittaa nimittäin erittäin hyvin kirjan intensiivisen tunnelman ja on myös visuaalisesti upea, lisäksi Golden Globella palkittu pääosanäyttelijä Elizabeth Moss on roolissaan täydellinen. Ja jos kotimainen dystopia kutkuttaa, tsekkaa arvostelu Piia Leinon Yliajasta!