♥♥

Alkuteos The Rosie Project (2013)

Otava 2013

Suom. Inka Parpola

Kirjoitin aiemmin vältteleväni chick lit-kirjallisuutta, mutten  ole lukenut kovin paljon muunkaantyyppisiä romanttisia komedioita. Jos jotain kovin romanttista höttöä haluan elämääni, katson mieluummin genreen kuuluvan leffan, kun kulutan tunteja kirjan äärellä, jolla ei lopulta ole kovin paljon annettavaa. Australialaiskirjailija Graeme Simisonin Vaimotesti herätti kuitenkin kiinnostukseni raikkaan erilaisen päähenkilön ja loistavien Goodreads-arvostelujen vuoksi.

Genetiikan professorina yliopistolla työskentelevällä Don Tillmanilla on ollut aina haasteita kanssakäymisessä toisten ihmisten ja aivan erityisesti naisten kanssa. Hän on kuitenkin perehtynyt tutkimuksiin,joiden mukaan  kumppanin omaavat ihmiset elävät onnellisempaa elämää ja tästä inspiroituneena päättää aloittaa Vaimoprojektin tulevan kumppanin etsintää varten. Donin elämää ohjaa tiukka rationaalisuus ja etukäteen suunnitellun aikataulun mukainen täsmällisyys ja tällaisia ominaisuuksia hän toivoo myös tulevalta vaimoltaan. Kunnon tiedemiehen tavoin Don kehittää kyselylomakkeen, jonka avulla voidaan sulkea kaikki vaimomateriaaliksi sopimattomat tapaukset pois projektista, kuten he, jotka tupakoivat, myöhästelevät tai ovat vegaaneja.

Pian projektin alettua Donin ystävä Gene lähettää hänen työhuoneeseensa Rosien, jonka Don olettaa automaattisesti olevan halukas osallistumaan Vaimoprojektiin. He päätyvät yhteiselle illalliselle, mutta vähitellen käy ilmi, ettei Rosie sovellu puolisoksi ollenkaan, hän on itseasiassa täydellinen esimerkki päinvastaisesta. Don päättää kuitenkin hetkeksi siirtää Vaimoprojektin sivuun auttaessaan Rosieta tämän omassa ongelmassa, biologisen isänsä etsinnässä, jonka henkilöllisyyden Rosien edesmennyt äiti on salannut.

Vaimoprojektista sain lisävahvistuksen sille, että yhdeksässä kymmenessä tapauksessa kun kirjan takakannessa lukee sen olevan hulvaton, olen täysin eri mieltä. Simsionin romaani on, monien muiden romanttisten komedioiden tapaan, hyvin ennalta arvattava ja juonta kompensoidakseen se olisi kipeästi tarvinnut loistavaa huumoria. Valitettavasti omaan huumorintajuuni tämä ei uponnut ollenkaan, vaikka tietyllä tavalla tunnistin niitä paikkoja jatkuvasti, joiden olisi kuulunut olla hauskoja.

Donin hahmo oli ensin virkistävän erilainen kaikkea ja kaikkia analysoivana tiedemiehenä, mutta koska suurin osa kirjasta on hänen päänsisäistä narratiiviaan, jokaisen henkilön ja tapahtuman muka-hauska ylianalysointi alkoi takkuamaan. Hyvän huumorin lisäksi romanttinen komedia kaipaisi rinnalleen koskettavan ihanan rakkaustarinan, mutta Donin ja Rosien romanssi ei oikein herättänyt minkäänlaisia tunteita eikä Rosien hahmo ylipäätään ollut niin särmikkään kiinnostava, kuin olisin toivonut.

Ongelmaksi muodostui myös se, että kirjassa ikään kuin flirttaillaan jatkuvasti sillä ajatuksella, että Donilla olisi asperger (mm. hänen ystävänsä vihjaavat siihen suuntaan ja hän luennoi asiasta yliopistolla), mutta tätä ei eksplisiittisesti kerrota. Vaikken mikään autisminkirjon asiantuntija olekaan, ihmettelin kuitenkin, miten Don pystyi muutaman viikon aikana, mm. elokuvia katselemalla, opettelemaan ilmeiden tunnistamista vuorovaikutustilanteissa (mitä hän ei ole juurikaan osannut koko elämänsä aikana). Kirjassa on myös lukuisia, varmaankin hulvattomiksi tarkoitettuja, farssimaisia kohtauksia, jotka lisäsivät Donin epäuskottavuutta.

Vaikka omaa sydäntäni tämä ei sykähdyttänyt, kirjasta löytyy kuitenkin pilvin pimein ylistäviä arvosteluja, mm. juurikin  Goodreadsista, joten älä jää vain tämän arvostelun varaan. Jos taas haluat lukea ihanan, syvällisemmän rakkaustarinan, suosittelen Andre Acimanin romaania Kutsu minua nimelläsi.

Lukuiloa loppuviikkoon!