Kari Hotakainen – Henkireikä

♥♥

Siltala 2015

Kari Hotakainen on varmasti yksi tunnetuimpia suomalaisia kirjailijoita. Hotakaisen ura ulottuu aina 80-luvulle asti ja hän on kirjoittanut lähes kaikkea mahdollista, yli kymmenen romaanin lisäksi muun muassa runokokoelmia ja näytelmiä. Itse olen lukenut Finlandia-palkinnon vuonna 2002 saaneen Juoksuhaudantien ja viime vuonna elokuvana ilmestyneen Ihmisen osan, joista kummastakin muistan pitäneeni kovasti. Hotakaisen tyyliin kuuluu vahvasti arkisten asioiden ja tavallisten ihmisten elämien kuvaus oivaltavan ironisesti sekä suomen kielen taitava käyttö.

Kirjan päähenkilönä toimiva rikosylikomisario on juuri liittynyt sekakuoroon ajatuksenaan palautua laulaen psyykkisesti raskaasta työstään murhatutkinnassa. Komisario ei kuitenkaan voi tietää, että harrastus saattaa hänet vapaa-ajallaankin salaisuuksien maailmaan, tästä pitävät huolen kuorotoverit Parturikampaaja ja Suntio. Suntio ottaa komisarion tämän vastusteluista huolimatta uskotukseen liittyen päivänvaloa kestämättömiin sivubisneksiinsä, Paturikampaajan komisario taas kohtaa vahingossa vapaa-ajallaan ja joutuu kuulemaan tämän vaikeasta kotitilanteesta. Ennen kuin komisario ehtii kissaa sanoa, kolmen kuoroharrastajan elämät nivoutuvat yhteen saaden aikaan arvaamattomia seurauksia.

Hotakaismaista tyyliä lainatakseni, Henkireikä oli kuin jouluaaton viettoon kutsuttu kaukainen sukulaismies, jonka setämäisille, muka-syvällisille humoristisille viisauksille jaksaa hymähdellä vielä joulupöydässä, mutta iltaan mennessä toivoisi tämän jo tajuavan lähteä kotiin. Älkää ymmärtäkö väärin, sillä Hotakainen todistaa tässäkin kirjassa jälleen kerran olevansa erinomainen kirjoittaja, mutta kuten toisessa arvostelussa mainittua, välillä vähemmän on enemmän. Juoksuhaudantiessä Hotakaisen mustalla huumorilla kyllästetyt oivallukset sopivat kirjan muuhun juoneen, mutta Henkireikä täyttyy niistä jättäen juonen sivurooliin. Kirja oli täpötäynnä lausahduksia kuten ”suntio tajuaa, kuinka täynnä on tyhjyys” ja ”juuri nyt olen ulkona, vaikka olen sisällä”. Huh.

Lukiessa tuli vähän sellainen olo, että kirjailija olisi tyhjentänyt kielikikkailuihin ja metaforiin keskittyvän muistikirjansa yhteen pieneen romaaniin, kuin sanoen että katsokaas, miten hienosti ja osuvasti osaan tällaisenkin asian sanoa. Tykkäsin kuitenkin poikkeuksellisesta kerrontatavasta, jossa minäkertojana toimiva komisario puhuu jo tapahtunutta tarinaa neljännelle osapuolelle, joka paljastetaan lukijalle vasta kirjan lopussa.

Jos pidät Hotakaisen tyylistä, saatat pitää myös Miika Nousiaisesta, jonka viimeisimmän romaanin, Juurihoidon arvostelun löydät tästä!

***

Kirja sopi vuoden 2019 Helmet-lukuhaasteesa kohtaan 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Kulttuuri Kirjat

Christiane F. – Huumeasema Zoo

♥♥♥♥

Alkuteos Wir Kinder vom Bahnhof Zoo (1978)

Sammakko 2015

Sain kuin sainkin luettua tavoitteeni mukaiset 60 kirjaa vuonna 2019, vaikka tiukkaa teki! ”Jouduin” viettämään uudenvuoden aaton kotona paukkuja pelkäävän koiran kanssa ja ehdin mainiosti lukaista viimeiset sivut jäljellä olevista kirjoista. Viime vuoden kirjoista luvassa vielä siis yksi arvostelu sekä koonti Helmet-lukuhaasteesta. Jos teit uudenvuodenlupauksen lukemiseen liittyen, tsekkaa kirjoittamani vinkit kuinka lukea enemmän!

Olen nurissut pitkin vuotta Helmet-lukuhaasteesta, mutta onnistui se tarjoamaan lopulta luvun alle mielenkiintoisiakin teoksia. Hyvä esimerkki on 70-luvun Berliiniin sijoittuva, Christiane Felscherinowin huumehuuruiseen nuoruuteen perustuva Huumeasema Zoo, jonka olisin varmaan tuominnut ilman haastetta turhan raflaavaksi. Alhaisista odotuksista huolimatta se olikin yksi vuoden koukuttavimmista kirjoista! Huumasema Zoo on ollut pakollisena luettavana saksalaisessa opetussuunnitelmassa ja hyvänä pelotteluna se on varmasti toiminutkin, sen verran shokeeraava Christianen elämäntarina nuorena narkomaanina on. Kirjan ovat kirjoittaneet toimittajat Kai Herman ja Horst Rieck Christianen ääninauhojen perusteella vain muutama vuosi kirjassa kuvattujen tapahtumien jälkeen.

Christiane eli varhaislapsuutensa saksalaisessa pikkukylässä maaseudulla, kunnes hänen perheensä muutti pääkaupunkiin paremman elämän perässä. Perheen isä on hyvin väkivaltainen sekä tyttäriään, että vaimoaan kohtaan koko Christianen lapsuuden ja lopulta vanhemmat päätyvät avioeroon. Ymmärrettävästi, Christianella on kova tarve kuulua johonkin ja päästä pois kotoa. 12-vuotiaana hän toteaa ”kaikkeista coolimpien tyyppien” polttelevan hasista ja ajautuu porukkaan mukaan. Tarina noudattaa porttiteoriaa (josta tosin on monenlaisia näkemyksiä) ja jo vuoden sisään Christiane löytää itsensä Zoon metroasemalta piikittämässä heroiinia ja myymässä itseään ainetta saadakseen.

Christanen tarina on välillä niin uskomaton, että se saa lukijan useaan otteeseen toteamaan totuuden olevan välillä tarua ihmeellisempää. Päähenkilön oman tarinan rinnalla Huumeasema Zoo kuvaa 1970-luvun saksalaisen yhteiskunnan kaupungistumisen nurjia puolia ja sosiaalipalveluiden loistamista poissaolollaan. Christane on mitä suuremmassa määrin lastensuojelun ja vieroituksen tarpeessa ja myös haaveilee jatkuvasti pääsevänsä terapiaan. Erityisesti Christianen vieroitusyritykset ovat pöyristyttävää luettavaa; ensin hänen äitinsä yrittää vieroittaa juuri ja juuri teini-ikäistä tytärtään tarjoamalla tälle kilokaupalla rauhoittavia ja viiniä, hieman myöhemmin Christiane taas päätyy ”oikeaan” vieroitukseen, joka kyllä maksaa maltaita, mutta paljastuu skientologien opeista inspiroituneeksi aivopesulaitokseksi, vailla minkäänlaisia terapeuttisia elementtejä.

Olen aiemmin kirjoittanut ahdistuvani helposti enkä halua lukea mitään sellaista, joka vie yöunet. Kumma kyllä, vaikka Huumeasema Zoo veti mukaansa Berliiinin likaisille kujille ja Christanen kurjaakin kurjempaan nuoruuteen, ahdistusta ehkä helpotti jotenkin Christianen vahva ääni ja toimijuus läpi kirjan. Vaikka hän vieroitus toisensa jälkeen retkahtaa aina takaisin heroiininkäyttöön, hän ei aseta itseään uhrin rooliin vaan pyrkii koko ajan kohti parempaa elämää. Tieto myös siitä, että Christiane on selvinnyt nuoruutensa vuosista, joskaan ei kolhuitta, auttoi lukemisessa.

Jos et pelkää rankkaa, omakohtaista tarinaa ja haluat todella tietää, miltä narkomaanin arki voi pahimmillaan olla, suosittelen Huumeasema Zoota!

***

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteessa  44. Kirja kertoo Berliinistä.

Kulttuuri Kirjat