Dolly Alderton – Kaikki mitä tiedän rakkaudesta

(parasta tässä kirjassa oli lukuseura)

♥♥

Alkuteos Everything I Know About Love (2018)

WSOY 2020

Suom. Viia Viitanen

Bongailen yleensä uutuuskirjoja kustantamojen katalogeista (verrattavissa karkkikaupassa käymiseen) ja niiden fb-päivityksistä. Nyt en kuollaksenikaan muista, mistä brittitoimittaja- ja kirjailija Dolly Aldertonin aikuiseksi kasvamisen kipuilusta kertova esikoisteos varausjonoon putkahti, mutta odotin innolla kevyempää luettavaa pitkäpiimäisen Kellontekijän tyttären jälkeen. Lupasin viime postauksessa arvostelun Rose Napolitanon yhdeksästä elämästä, mutta en saanut siihen minkäänlaista tunneyhteyttä itselleni ajankohtaisesta teemasta huolimatta ja jätin sen suosiolla kesken.

Kaikki mitä tiedän rakkaudesta herättää vähän samankaltaisen lievän myötähäpeän tunteen, kuin omia nuoruuden aikaisia valokuvia katsellessa. Se kuitenkin missaa toisen oleellisen tunteen, muistojen aiheuttaman kuplivan ilon pilkahduksen.

Kansilehdessä kirjan mainitaan olevan ”hauska” ja ”paikoin järkyttävä”. Itse hymähdin kerran, järkyttäviä osioita taisivat olla keskiluokkaisten, etuoikeutettujen nuorten tolkutonta ryyppäämistä (ja huumeiden käyttöä) kuvaavat osiot. Monen kolmekymppisen nuoruus ja opiskeluajat, myös minun, ovat olleet kosteampia kuin ehkä nykyajan nuorten, näihin vuosiin kuuluu kiinteästi myös ensimmäisissä ihmissuhteissa räpiköinti. Aldertonin bilesekoiluista, loputtomista pyrkimyksistä miellyttää miestä miehen perään ja ystäväongelmista (mm. kymmenen sivun itkuvirsi bestiksen pariuduttua) en kuitenkaan saanut irti juuri mitään. Lukeminen tuntuikin vähän samalta, kun kuuntelisi tuntitolkulla nousuhumalaisen puolitutun avautumista elämästään.

Huumori hukkuu pitkälti myös suomennokseen, tunnistin jatkuvasti paikkoja, jotka on varmasti englanniksi kirjoitettuina olleet osuvampia (kuka ihan oikeasti käyttää sanoja bisnesplääni, peruslissu ja suutelo). Missasin myös yhdeksän kymmenestä popkulttuuriviittauksesta, mikä on yllättävää, koska olen tosiaan samaa ikäluokkaa kirjailijan kanssa.

Silti on sanottava, että kun kirjassa päästiin välillä syvällisempiin vesiin, tykkäsin avoimesti ja tunnistettavasti kirjoitetusta syömishäiriöön sairastumisesta ja muutenkin rehellisestä otteesta itseen ja omaan käytökseen. Kaikki mitä tiedän rakkaudesta jää lopulta kuitenkin kollaasiksi suomalaiselle tuntemattoman brittijulkkiksen nuoruuden toilailuja ja ei-niin-kiinnostavia mietteitä miehistä ja ystävyydestä. 

Olen sattuneesta syystä lukenut viime vuosina vinon pinon kolmekymppisten naisten elämistä kertovia fiktiivisiä ja ei-fiktiivisiä kirjoja, parhaimpina näistä Sisko Savonlahden sipsintuoksuisen Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu sekä onnen perässä juoksevan Marianne Powerin Rikkaaksi, hoikaksi, naimisiin. Seuraavina viikkoina luvun alle pääsevät Minja Koskelan äitiyttä pohtiva Äidiksi tuleminen sekä polygamiasta kertova Avoimet suhteet.

Kulttuuri Kirjat

Kate Morton – Kellontekijän tytär

♥♥

Alkuteos The Clockmaker’s Daughter (2018)

Otava 2019

Suom. Hilkka ja Tuukka Pekkanen

Long time no see! Viimeisimmästä postauksesta on vierähtänyt jo kuukauden verran. Päivät ovat täyttyneet muutosta ja uuteen kotiin liittyvästä puuhailusta, eikä australialaiskirjailija Kate Mortonin uusin teos riittänyt pitämään silmiä auki iltaisin kuin muutaman sivun verran kerrallaan. Olen lukenut Mortonin teoksista nyt neljä kuudesta, blogista löytyvät arvostelut romaaneista Kaukaiset hetket ja Paluu Rivertoniin.

Vuonna 1862 joukko nuoria taitelijoita ja heidän mallejaan kokoontuu syrjäiseen Birchwoodin kartanoon viettämään raukeaa ja inspiraationtäyteistä kesää. Ihmiskohtalot törmäävät kuitenkin traagisesti yhteen ja hämäriksi jääneiden tapahtumien seurauksena yksi heistä menehtyy, toinen katoaa teille tietämättömille. Yli sata vuotta myöhemmin, vuonna 2017 arkistonhoitaja Elodie löytää työpaikaltaan ikivanhan nahkalaukun ja sen sisältä valokuvan nuoresta naisesta sekä luonnoslehtiön täynnä kummallisen tutunoloisia piirustuksia. Vähitellen kesän 1862 salaisuuksien vyyhti alkaa purkautumaan..

Olen nauttinut kaikista lukemistani Mortonin kirjoista, mutta samalla niihin kaikkiin, paitsi Hylättyyn puutarhaan on sisältynyt juurikin se pieni mutta.. Kellontekijän tytärtä vaivaa sama ongelma kuin muita, siinä on nimittäin valtavasti tiivistämisen varaa. Romaani eksyttää lukijansa lukuisiin sivuhenkilöiden tarinoihin, kaiken mahdollisen yksityiskohtaiseen kuvailuun ja filosofiseen jaaritteluun hukaten jatkuvasti pääjuonen punaisen langan. Kirjassa pysähdytään kaikenlaisten syvällisten tunnelmien ja ajatusten äärelle niin sodasta, rakkaudesta, kuin kaikesta näiden välillä. Parasta Mortonin teoksissa on aina taitava ajankuvaus ja jännittävä, loppua kohden tiuhentuva tunnelma, mutta nyt se lässähtää kaiken ylimääräisen vallatessa tilaa.

Tuli väkisin mieleen, onko kirjailijasta kehkeytynyt jo vähän liian kuuluisa, ettei editoinnista vastaavat tahot ole uskaltaneet puuttua sisältöön enempää? Olen aiemmin ajatellut lukevani kaikki teokset, mutta jos nyt kohtaan uuden yli viisisataasivuisen järkäleen, mietin toisen kerran.

Toisen päähenkilön virkaa toimittava Elodie on genressään hyvin stereotyyppinen historiaan ja tarinoihin ihastunut introvertti, hänen tulevan avioliittonsa kohtalon taas voi päätellä muutamasta lauseesta. Romaanissa on myös vähän erikoinen ratkaisu, minäkertojana toimii nimittäin kummitus. En loppujen lopuksikaan ole ihan varma mitä tästä ajattelin, minäkertoja myös aavemaiseen tapaansa haahuilee menemään menneen ja nykyisyyden välimaastossa, ja myös näitä osuuksia olisi voinut huoletta napakoittaa. Huokasin helpotuksesta, kun pääsin viimeiselle sadalle sivulle ja eniten odottamani loppuratkaisu alkoi vihdoin häämöttää.

Lähiviikkoina luvassa vaihtoehtoisia juonenkulkuja esittelevä Rose Napolitanon yhdeksän elämää. Toivottavasti sitä lukiessa pysyn paremmin hereillä!

Kulttuuri Kirjat