Joensuu Night Run 2019 – tasaisen vuoristorataa

En ole eläissäni kokenut näin valtavaa helpotusta minkään juoksukisan päättymisestä! Siinä päällimmäiset ajatukseni 12 tunnin rataultralta. 16.-17.11. välisenä yönä (klo 20-08) juoksin Joensuu Areenalla 325.3 metrin mondoradalla elämäni pisimmän juoksun, niin ajallisesti kuin matkallisestikin. Nyt ollaan siis siellä blogin nimessäkin näkyvässä Beyond -tilassa. Olen kuullut, että ”oikeiden ultraajien” mielestä ultraajaksi voi kutsua itseään silloin, kun on juossut 50 mailia (80.47 km), joten nyt kai sitten olen ultrajuoksija, menihän se 50 mailia reilusti yli🕺🏻.

Valmistautumisesta lähtöön 

En tankannut, söin/herkuttelin hieman tavallista enemmän ja samalla vähensin tietysti kisaa edeltävällä viikolla liikuntaa reilusti. Kisaviikolla, viikolla 46, hölkkäilin kahteen otteeseen lyhyen lenkin tiistaina ja keskiviikkona. Kokonaisuudessaan viikosta taisi tulla kuitenkin elämäni rankin liikuntaviikko. Jalkaterien kovettumia ja ihoa olin jo aikaisemmin pehmentänyt, miettinyt muutaman setin juoksuvaatteita ja pakannut mukaan tärkeimmät ensiapuvarusteet (mm. rakkolaastarit ja ruskean teipin). Järjestäjätaho, ultrajuoksuseura Sisu, kertoi huoltopöydän antimien olevan varsin kattavaa settiä, joten omaan huoltoon keskityin lähinnä niiden tuotteiden osalta, jotka ovat minulle välttämättömiä (mm. Bassettsin viinikumikarkit, jotka ovat pelastaneet minut jo useaan otteeseen polku-ultrilla, etikkaspisit ja suolatabletit).

Matkaan lähdin bussilla kohti Joensuuta lauantaina aamupäivällä Kajaanista ja perillä olin kolmen maissa. Ruokaa mahaan ja valmistautumaan majapaikkaan, ihanan Ainon luokse (kummityttöni ❤️). Edellisenä yönä olin nukkunut vähän – ajattelin, että nukkuisin bussissa tai Ainon luona – no eihän se tietenkään onnistunut, olin niin kierroksilla ja jännittynyt ettei nukkumisesta todellakaan tullut yhtään mitään, vaikka yritinkin.

Areenalle tulin noin seitsemän aikaan, sain juoksunumeroni, pähkäilin juoksuvaatetuksen kanssa hetken ja panikoin huoltopöydän ääressä. Länttään pöydälle blocksin patukoita, karkkia, tuoremehua ja vettä lötköpulloissa, muutaman kofeiinigeelin, Noshtin mustikka- eukalyptusgeeliä, suolatabletteja ja sipsejä. Myös ensiapualaukku keikkuu pöydän reunalla. Minulla ei ole mitään järkevää energiasuunnitelmaa taaskaan, järjestäjältä urheilujuomaa, tai muuta juomaa ja eväitä omalta tai järjestäjän pöydältä parinkymmenen minuutin välein, siinäpä se. Ihailen erään  juoksijan järjestelmällisyyttä, geelit laatikossa ja jokaiseen lokeroon kirjoitettu, milloin mikäkin geeli on otettava, järjestelmällisyydellä tehdään huikeita tuloksia.

Aivan puskista tulee komennus lähtöviivalle, siellä tapaan lisää tuttuja enkä oikein ehdi edes tajuta lähtöä ennenkuin torvi jo törähtää, kellonkin saan käyntiin juoksun jo alettua. Ensimmäiset pari tuntia menee kohtuullisessa hurmoksessa, kellooni on asennettu 10 minuuttia juoksua – 2 minuuttia kävelyä -sykli koko 12 tunnin ajaksi, silti kävelyt jää aika vähiin ensimmäisten kolmen tunnin aikana. Vauhti tahtoo kiriä alussa,  juoksu tuntuu hyvältä, mutta toki tajuan, että tällaista vauhtia en pysty pitämään loppuun asti. Täytyy oikein pakottaa itsensä kävelemään aika-ajoin  hetkeksi, edes minuutin ajaksi.

Ensimmäinen käännös, kolme tuntia takana

Vasempaan pikkuvarpaaseen ilmestyy rakko jo ennen ensimmäistä käännöstä, käyn iskemässä teipit molempiin pikkuvarpaisiin, toinenkin pikkuvarvas tuntuu rakkoutuvan hetkellä millä hyvänsä. Laitan miehelle viestin, että jalat on kakkana, rakkoja teipattu, mies  vastaa: ”Onko rakot puhkaistu, jos ei niin kannattais. Sitten vain tiukka teippi ja särkylääkettä. Jossain vaiheessa turtuu siihen kipuun.” Suunnanvaihdoksen jälkeen istun uudestaan huoltopöydän ääreen, revin teipit irti ja saan viereisen pöydän huoltajalta sakset lainaan, joilla saan puhkaistua vasemman pikkuvarpaan rakon, oikeassa ei sitten kai ollutkaan rakkoa, koska sieltä ei tule mitään nestettä. Teippaan  jalat uudelleen ja jatkan matkaa – muutama kymmenen metriä kipu meinaa tainnuttaa minut, kunnes kipu todellakin hellittää ja matka jatkuu huomattavasti vähemmällä tuskalla.

Ensimmäisten tuntien aikana kuuntelen järjestäjien jukeboxia, mutta ensimmäisen käännöksen jälkeen nappaan jossakin vaiheessa omat kuulokkeet korviin Ne päästävät ympäristön äänet läpi, joten en vaivu omaan kuplaan, vaan voin samalla kuunnella valitsemaani äänikirjaa, järjestäjien musiikkia ja jopa jutella muiden juoksijoiden kanssa.  Jo noin viiden tunnin taivalluksen kohdalla jalkateräni ovat aivan totaalisen murskana. Jalkapöytää polttelee, toisiksi varakengiksi valitsemani Hokat eivät toimi ollenkaan, vaan puristavat varpaat aivan liian kasaan. Toiset New Balancet eivät toimi ilman omia pohjallisista, joita en tässä vaiheessa huomaa vaihtaa kenkiin. Kuuntelemani äänikirja kertoo 1890-luvun palvelusväen elämästä – tuossa viiden tunnin paikkeilla kirjan päähenkilö tippuu navetan ylisiltä ja katkaisee jalkansa kahdesta kohtaa ja kätensä. Laitaa pohtimaan omaa kipua ja sitä miten olen  itse valinnut vapaaehtoisesti tuskani  – itsepä olen tullut tänne itseäni rääkkäämään, oma valinta.

Yön tunnit 

Kuuden tunnin juoksijat lopettavat juoksunsa kahden aikaan. Huikeita tuloksia, huikeita urheilijoita! Kun näen juoksijoiden kaatuvan radan pintaan, ajattelen, että olisi tuossa kuudessa tunnissakin ollut aivan riittävästi, saisiko jo lopettaa! En lopeta, en vaikka se saattaisi olla viisautta – jalat liikkuvat, vaikka jalkateriin sattuu, energiat imeytyy, pääkin toimii, ei edes väsytä, joten en keksi mitään syytä lopettaa, jatkan siis. Välillä pistää polven sisäsyrjään, välillä ulkosyrjään, hetken päästä kipu kuitenkin vain loppuu.

Viesti miehelle klo 3.12 (reilun kuuden tunnin juoksun jälkeen): ”Aivan paskana jalkaterät 😭”, seuraava klo 4.38: ” Ei hyvä, tosi huono 😣”

Käyn kerran juoksun aikana vessassa, missään vaiheessa ei väsytä. Nesteet ja energiat vaikuttavat imeytyvän kohtuullisesti, neste ei hölsky mahassa ja sormien turvotus on vain lievää. Toisinaan nojailen tuskissani järjestäjän huoltopöytään ja tuskailen kipujani, saan ihanaa kannustusta ja järkevää tsemppausta. Jossain vaiheessa hörppään puoli kuppia kahvia, se tahtoisi tulla seuraavalla kierroksella röyhtäyksen mukana ylös, ei ehkä kahvia sitten enää…

Rupattelen usean eri tutun ja tuntemattoman juoksijan kanssa, tässä vaiheessa alkaa muillakin olla jo vaikeaa, muutaman kanssa tarinaa riittää useammaksikin kerraksi, kun hetken yhteisen matkan jälkeen toinen spurttaa tai toinen jää kävelemään,   seuraavalla kerralla tavatessa jatketaan siitä mihin edellisellä kerralla jäätiin. Jos en enää sisärataultralle muuten tahtoisi, niin näiden ihmisten vuoksi voisin sitä joskus vielä harkita.

Viimeiset kolme tuntia

”Viimeiset viisi kilometriä on aina pitkät niin” – kuuluu kaiuttimista.

Matkalla juttelen useaan otteeseen monenkin kokeneemman ultraajan kanssa – yksi kertoo, varmaankin minua lohduttaakseen, että kahden maratonin juokseminen ensimmäisellä 12 tunnin ultralla on hyvä suoritus. Siitä saan hieman intoa ja tavoitetta – haluan saada kasaan ainakin sen kaksi maratonia. Kello tikittää 10 minuuttia juoksua ja 2 minuuttia kävelyä – kävelyjaksot pidentyvät, mutta juoksuakin tulee koko ajan. En pysty ajattelemaan aikaa, tunteja tai minuutteja – kello näyttää juoksusyklien määrät – kun syklejä on jäljellä enää 10, tajuan, että tämä rääkki tulee ilmeisesti joskus loppumaan. Pystyn jollakin tasolla ymmärtämään tuon syklien vähenemisen, kellonaikaa en vain pysty käsittelemään. Joku huikkaa matkan varrella, että enää tunti jäljellä ja ajatus vielä tunnista radalla tuntuu aivan utopistiselta.

Jalkaterien kipu alkaa olla jotakin sanoinkuvaamatonta, ei riitä, että jalkapöytä on kipeä, nyt myös jalkapohjat alkavat olla tulessa. Viimeisten tuntien aikana kierrän jossakin välissä yhden kierroksen ilman kenkiä, pelkillä sukilla – ei hyvä, penikat ei tykkää yhtään. Kiskon jalkaan toiset New Balancen lenkkarit, joihin tällä kertaa laitan ne omat muotoillut pohjalliset ja totean, että näillä mennään sitten loppuun asti.

Kellon ollessa 7:34 uskallan luvata itselleni, että tämä todellakin loppuu aivan kohta. Alan itkeä, aluksi hieman niiskuttaen, juoksen ja itken. Kyyneleet valuvat poskille, hetkittäin itken aivan henkeä haukkojen ja pelkään kohta hyperventiloivani. Loppu tulee yllättäen, samoin kuin tuli lähtökin. Yhtäkkiä torvi törähtää ja lakoan maahan – ei käy mielessäkään ottaa enää yhtään askelta. Istun mondolla pää polvissa ja itken ulvoen, itken tuskasta, itken helpotuksesta, itken ylpeydestä, itken kai jostain pettymyksestäkin, itken maailmaa, itken itseäni – en voi oikein ymmärtää, miten näin suuria tunteita mahtuu juoksemiseen. Minut ympäröivät mies ja nainen, molemmat halaavat, onnittelevat, lohduttavat, toinen antaa juoksijamitallin, toinen ottaa nilkkapannan. Kiitos teille, se halaus merkitsi paljon ❤️.

Jatkan itkua, ei siitä oikein loppuakaan tule. Selviän ylös ja pääsen onnittelemaan Lauraa – oli huikea seurata Noora Honkalan ja Satu Kähkösen vahvaa juoksua ja tekemistä, mutta sydämmestäni iloitsen aivan valtavasti Lauran käsittämättömän upeasta juoksusta. Myös Inarin (6 tuntia) ja Jaakon (12 tuntia) ensimmäiset  upeat  ultrajuoksut saavat minut tuntemaan ylpeyttä heistä, vaikka minulle ei ole mitään tekemistä heidän saavutustensa kanssa. Näiden juoskuystävien huikeat onnistumiset saavat minut riemuitsemaan heidän saavutuksistaan.

Miten se oma juoksu sitten meni? Ajattelin etukäteen, että 80 kilometriä olisi hyvin saavutettavissa, 90 kilometriä voisi olla hyvän päivän tavoite ja kaikki siitä yli olisi ihmeellistä. Juoksin 86.573 kilometriä ja tavoitteisiin nähden tulos on oikein hyvä. Koen, että minun täytyy todellakin olla  tyytyväinen juoksuun, suhteessa siihen, millaisista jalkaterävaivoista kisassa kärsin. Mietin olisinko voinut ne kivut ja rakot jotenkin välttää, ilman niitä tulos olisi voinut olla toinen. Toisaalta jälkeenpäin on helppo jossitella ja nyt tilanne oli tämä. Seuraavaa kisaa varten sain tästä valtavasti oppia – seuraava kisa ei tosin ole todellakaan radalla, vaan poluilla. Nyt voisin sanoa, että ei minusta rataultraajaa tule, mutta en kuitenkaan varmasti sano ei, sen verran itseäni jo tunnen 😆.

Kiitos Joensuu ja ultrajuoksuseura Sisu, Kajaanin Hilleri kuittaa,

– Maijaliisa

Saat kätevästi tiedon uudesta postauksesta seuraamalla blogini Facebook-sivua ja ottamalla blogini seurantaan Blogit.fi tai Follow my blog with Bloglovin.

Jos haluat seurata blogini sometilejä, löydät ne täältä – Facebook // Instagram // Twitter //