Terwamaratonilla ennätystä metsästämässä – kisaraportti

 

Hiuskarvan varassa maaliin saakka – äärirajoilla koko maraton – näin voisin tiivistää tämän kisaraporttini.

Ajoin perjantaina Kajaanista Ouluun, täydensin kisavarustusta Kotivuorisportin myyntipisteeltä (naked juoksuvyö) ja menin ystävän luokse rentoutumaan seuraavan päivän koitosta varten. Aamulla hyvän seuran ja maittavan aamiaisen jälkeen lähdin kisapaikalle äärettömän jännityneenä. Kisastrategian ollessa – kaikki peliin, en oikein voinut tietää, miten muikkelin kävisi, joten sekin toi lisäjännitystä lähtöön. En ollut oikein uskaltanut ääneen sanoa kuin miehelleni, että lähden todellakin tavoittelemaan 3:45 aikaa tai ainakin lähden siihen aikaan tähtäävän jäniksen perään paukusta. Ennen lähtöä pientä hämmennystä porukkaan sai se, että paikalle ilmestyi vain 3:30 jänikset, mutta pari minuuttia ennen lähtöä paikalle saapui kuitenkin vihdoin myös odottamani 3:45 jänis. Maskit naamalla odottelemaan pamausta, kello käyntiin ja menoksi. Kuulokkeista virtasi musiikkia korviin, tälle maratonille ei lähdetty rupattelemaan, vaan vetämään täysillä alusta loppuun asti.

Meitä pakkautui jäniksen perään ainakin noin 15 juoksijan porukka ja matka alkoi taittua varsin vauhdikkaaseen tahtiin. Jo muutaman kilometrin jälkeen minulle tuli tunne, etten millään taida selvitä tästä matkasta, mielessä pyöri keskeyttäminen saman tien, mutta tiesin toki, että oma kroppa pääseen vauhtiin noin puolen tunnin juoksun jälkeen. Ajattelin, että tunnustelen juoksua sinne reiluun viiteen kilometriin ja pohdiskelen sitten, miltä olo tuntuu. Puolen tunnin juoksun jälkeen olo olikin jo varsin erilainen ja juoksu tuntui kulkevan oikein mallikkaasti. Olin tosin aika huolissani sykkeistäni, tuntui että lähes aina, kun katsoin kelloa, syke oli 170 lyönnin paikkeilla ja pelkäsin todella, että tuollaisilla sykkeillä uuvun jossakin vaiheessa aivan totaalisesti. Toisaalta siinä vaiheessa juoksu ei tuntunut mitenkään ylitsepääsemättömän rankalta, hengitys ei ollut liian puuskuttavaa ja jalka nousi mallikkaasti.

”Jaksaa jaksaa, ei hyydy vielä, edelleen vahva, valitsemallani tiellä
Mikään ei muutu, jos ei mitään haluu muuttaa,
Yhtä matkaa, samaan suuntaan.” Elastinen – Jaksaa, jaksaa

Juoksin ensimmäisen puolikkaan jäniksen perässä, mies oli seurannut väliaikoja ja todennut, että menen liian lujaa alkumatkasta. Vaikka itsekin sen kellosta totesin, ajattelin kuitenkin yrittää pysyä tavoiteajan jäniksen vauhdissa. Jälkeenpäin ajatellen, olisi ollut ehkä hyvä aivan pienesti hidastaa ensimmäisellä puolikkaalla… Mutta olisiko siitä ollut apua, en tiedä. Toiselle kierrokselle lähdettäessä olin omasta mielestäni jo aivan poikki, en pysynyt enää jäniksen vauhdissa, tuntui että annoin periksi, olin aivan valmis keskeyttämään koko kisan. Jälkeenpäin huomasin kisa-analyysista, että olin juossut koko ensimmäisen puolikkaan suunniteltua nopeampaa vauhtia. Syke huiteli tässäki vaiheessa edelleen sataaseitsämääkymmentä, jopa yli siitä, vaikka anaerobinen kynnykseni on mitattu laktaattitestein olevan 167 bpm…

Vaikka jalat painoivat ja uupumus iski oikein kunnolla, sain ihmeekseni pidettyä juoksuvauhtia yllä noin 5:20 min/km ja  siitä vain hieman hidastuen, joten ajattelin, että niin kauan kuin vauhti pysyy edes suurin piirtein näillä lukemilla, etenen kilometri kerrallaan. Nallikarin rantabulevardilta käännyttäessä kohti Tuiraa ja ennen juomapistettä puolimaratonin kärki meni ohitseni. Juomapistellä otin urheilujuomaa ja totesin toimitsijoille, että eipä nappaa yhtään enää juosta. Toimitsijoiden tsemppaukset lähinnä ärsyttivät, matkaa oli takana reilu kaksikymmentäviisi kilometriä ja edessä vielä aivan liikaa omaan vointiin, tuntemuksiin ja olotilaan nähden, luulin.

”Jatkan, jaksan vaikka väkisin.
Jos se ois helppoo, kaikki tekis nii.
Mus on voima, jota ei voi vaimentaa.
Pusken täysii aina vaa.
Mun ei täydy vaan mä saan.”  Elastinen – Eteen ja ylös

Hieman Nallikarin juomapisteen jälkeen ohitseni meni yksi naismartoonari aivan huomaamatta, mutta kun tajusin ettei hänen vauhtinsa ollut aivan mahdoton, otin hänet hetkeksi kiinni ja pyrin roikkumaan perässä niin pitkään kuin mahdollista, ikäväkseni se ei kuitenkaan onnistunut kuin muutaman kilometrin verran. Toisessa reidessä alkoi tuntua uhkaavasti kramppaamisen oireita, mutta hieman juoksuasentoa parannettuani, nostaessani jalkaa polvesta korkeammalle edessä, reiden tuntemukset vähenivät ja hidastunut vauhti alkoi taas pysyä hieman parempana. Olin hetken juossut aivan yksikseni ja nyt kun puolimaratonin juoksijoita tuli takaa hirmuisella vauhdilla ohi, yritin silloin tällöin roikkua jonkun peesissä hetken aikaa. Noin kolmenkymmenen kilometrin kohdalla totesin, että pakkohan minun on maaliin asti juosta, kun näin pitkälle olen jo päässyt ja lähdin tarpomaan matkaa askel ja kilometri kerrallaan. Ajatuksena oli, että jatkan juoksemista niin kauan kuin jalat suostuvat liikkumaan, juoksen siihen asti kunnes olen maalissa tai jalat lopettavat toimimasta ja kaadun suorilta jaloilta katuun. Aivan ihmeesti jalat vain veivät eteenpäin ja yllättäen alkoi vastaan tulla myös niitä selkiä, joiden kanssa olin matkaa taittanut jäniksen perässä. Loppupuolella viimeisten kymmenen kilometrin aikana, sain hirmuisesti voimaa siitä, että puolikkaan juoksijat vetivät minua hetken mukanaan – täytyy kyllä rehellisyyden nimissä myöntää, että vauhtia kirittivät osaltaan myös ne yhä useammat maratoonarien selät, jotka tulivat vastaan. Minun kuoppani oli selkeästi ollut hieman aikaisemmin, ennen kolmeakymmentä kilometriä ja nyt olin saanut taas itseni hieman parempaan vauhtiin (tai ehkäpä muilla vain oli voimat loppuneet tässä vaiheessa).

Noin neljänkymmenen kilometrin kohdalla pohkeet olivat sitä mieltä, ettei tässä hommassa ole enää mitään järkeä. Molemmat pohkeet olivat valmiita kramppaamaan hetkenä minä hyvänsä. Nostelin jalkoja entiseen malliin, välillä hieman korkeammalle ja toivoin vain, että maahan iskeytyessään pohje ei kramppaa aivan totaalisesti. Välillä on jopa vaikea käsittää, miten kroppa vain toimii ja vie eteenpäin, vaikka kaikesta olosta päätellen pitäisi jo antaa vain periksi ja lopettaa.

Pystyin lopussa jopa pienoiseen loppukiriin, ainakin sykkeistä päätellen – lähinnä siis pystyin pitämään yllä kohtuullista vauhtia ja maaliin saavuin ajassa 3:48:20, reilu kuusi minuuttia paremmalla ajalla kuin koskaan aikaisemmin maratonilla. Maalissa olin todellakin tyytyväinen saavutukseeni ja hämmästyttävän hyvävoimainenkin siihen nähden, miten tiukilla olin mielestäni ollut koko toisen puolikkaan, kuin olisi hiuskarvan varassa roikkunut lähes viimeiset kaksikymmentä kilometriä.

Kun katselee kisan sykekäyrää, voin vain ihmetellä, miten kummassa olen tällaiseen suoritukseen kyennyt – olen siis äärimmäisen tyytyväinen tulokseeni ja uuteen ennätykseeni. Voisin jopa sanoa, että kaikkeni annoin ja äärirajoille vedin 😆.

Vuoden ensimmäinen ja viimeinen kisa – tästä on hyvä jatkaa peruskestävyyden kanssa tarpomista kohti uusia seikkailuja.

– Maijaliisa

Saat kätevästi tiedon uudesta postauksesta seuraamalla blogini Facebook-sivua ja Instagram-tiliä  sekä ottamalla blogini seurantaan Blogit.fi tai Follow my blog with Bloglovin.