Olipahan reissu… Vuokatti Trail Challenge 57 km
Miten tämän nyt kirjoittaisi? Eräs juoksuystävä kirjoitti viestiin ”sometimes you win and sometimes you learn” – juuri näin. Tekisi mieli kuitata tämä kisarapsa sanoilla: ”olipahan reissu, mutta tulipa tehtyä” ja sillä hyvä. Niin paljon tunteita on taas pinnassa ettei niitä tunnu saavan koottua järkevään, luettavaan muotoon… Tekstiä on siis luvassa, paljon ja epäselvästi 🙂
Muutama lausahdus voisi myös kuvata juoksua ja tuntemuksia reitillä – jäätävä kokemus, mihin tuli taas alettua, kaikkea sitä ja mitä näitä nyt on – jotakin aivan käsittämätöntä, omien rajojen testaamista ja siitä vielä eteenpäin, eteneminen tuntui välillä enemmänkin nuorallatanssimiselta kuin edes kävelyltä, saati sitten juoksulta, lähes itkupotkuraivareita seinänousujen edessä (jos olisin sellaisen jaksanut siinä vaiheessa vielä vetää) ja laskeutuminen vaaroilta oli toisinaan selvästi enemmän mäenlaskua kuin polkujuoksua. Matka oli rankka alusta alkaen mutta lopun Vaarat olivat suorastaan raakoja, kiduttavia ja täydellisesti uuvuttavia reilun maratonin taivalluksen jälkeen.
Sitten siihen yksityiskohtaisempaan tarinaan…
Aamu valkeni upeassa auringonpaisteessa ja ilma oli mitä mahtavin polkujuoksulle. Aamulla lämpötila oli kymmenen asteen tietämillä, mutta nopeasti lukemat kohosivat ainakin viiteentoista. Bussikyyti Rumoon oli täynnä jännitystä, pientä paniikkia, säätöä, kokemusten jakamista, tavoitteiden pohdiskelua ja kaikkea – kyllähän te tiedätte. Porukka oli niin sporttisen ja urheilullisen näköistä, että aivan ääneen ihmettelin, mitä minä siellä tein. Matkaan oli lähdössä ilmoittautumislistan mukaan 22 polku-ultraajaa. Kaikille juoksijoille jaettiin ennen bussiin nousua GPS-seurantalaitteet ja ne näkyivät seurannassa jo bussissa. Muutama kommentti tulikin Facebookiin ruhtinaallisen nopeasta etenemisestä :).
Rumo – Maanselkä -> n. 15 km
57 kilometrin kisan juoksureitti kulki UKK-reittiä pitkin Vuokattiin alkaen Rumosta, jossa oli myös 115 kilometrin huolto. Kyseisen matkan juoksijat kävivät kääntymässä siis meidän juoksumme lähtöpaikalla ja palasivat takaisin Vuokattiin.
Matkaan lähdimme Rumon UKK-majalta yhdeksältä aamulla innosta ja jännityksestä puhkuen (minä ainakin). Alkumatkasta reitti kulki metsäautoteitä, ja polkuja, joita ei tiennyt olevan olemassakaan :) Muutaman kerran jouduin miettimään lähdenkö todella reittimerkkien mukaan juoksemaan suoraan puskaan, mutta yllättäen sieltä alkoi löytyä taas polkua. Pääosin alkupään reitti oli kuitenkin kohtuullisen mukavaa harjumaastoa ja vähän pidemmälti junaradan varressa hiekkatietäkin. Toisaalta jossakin kohdin (olisiko juuri ennen Maaselän etapille saapumista) huomasin välillä juoksevani pitkospuilla niin, että en ollut aluksi edes tajunnut pitkospuiden alkaneen. Yksi juoksijoista oli käynyt noin kuukautta aikaisemmin tutustumassa Maanselän etapilta vähän Rumoon päin reittiä ja Maanselän etapin yrittäjä oli kertonut, että heitä ennen Rumo-Maanselkä reittiä ei ollut koko kesänä kulkenut kukaan muu kuin metsuri, joka oli raivannut reittiä kisaa varten.
Hiekkatiepätkällä vastaan tulivat aivan huikeat ja sisukkaat 115 kilometrin taivaltajat, Ansku ja Minna, jotka olivat matkalla kääntöpaikalle. Yksi kisan riemullisimmasta hetkistä oli tavata heidät ja toivottaa heille tsempit taivallukseen <3.
Maanselkä – Hanhilampi -> n. 29 km
Kuva: Vaarojen Valokuvaajat, editointi minä
Maanselän etappiin tulin toisen juoksijan kanssa yhtä matkaa noin kahden tunnin juoksun jälkeen. Vointi oli hyvä, mutta jo tässä vaiheessa vaivaa alkoi olla jos jonkinmoista. Huollosta lähtiessä jo ennen kisaa oireillut vasen nilkka alkoi vaivata enemmän kovemmalla hiekkatiellä ja oikea takareisi/pakaraosasto oli lyönyt ”mukavasti” juntturaan. Saavuin 42 kilometrin lähtöön vain pari minuuttia startin jälkeen ja maratonmatkalaisten selkiä alkoi tulla vastaan matkan edetessä. Juoksu eteni silti näilläkin vaivoilla vielä kohtuullisella vauhdilla ja kipuilutkin sulivat vähitellen polulla tai ne vain sulautuivat kaikkeen muuhun mielen tummumiseen. Reittimerkkien osoittaessa matkaa olevan vielä 35 kilometriä maaliin, alkoi pieni epätoivo hiipiä mieleen… Onneksi tässä vaiheessa sain matkaseuraa hilpeistä ja voimissaan olevista maratonmatkalaisista, joiden pirteys ja into tarttui minuunkin.
Hanhilampi – Teerivaara -> n. 35 km
Hanhilammen huoltopiste oli kylmähuolto, jossa oli urheilujuomajauhetta veden lisäksi. Onneksi oli, koska en ollut täyttänyt lötköjä edellisellä huoltopisteellä ja jo hyvän aikaa molemmat lötköt olivat olleet tyhjiä huoltopisteelle saavuttaessa. Minulla oli mukana muutama nestemäinen geeli, joista sain ensiapua ennen lötköjen täyttämistä. Tästä matkan jatkuessa sain paljon vetoapua useilta maratonmatkalaisilta, joiden kanssa jojoilin reitillä useaan otteeseen, en todella tiedä kuinka kauan olisin saanut aikaa tuhlatuksi tällä pätkällä, jos olisin joutunut taivaltamaan matkan yksikseni. Reitillä maisemat vaihtuivat metsäaukioilta pitkään heinikkoon ja kuusimetsästä soiseen sähkölinjaan. Kokonaisuudessaan reitin varrella oli kyllä maastoa aivan laidasta laitaan.
Teerivaara – Rönkkö -> n. 44 km
Kuva: Mikko Alakärppä/Juoksuopisto
Teerivaaraan saavuin noin kymmentä minuuttia vaille kahden, lähes viiden tunnin taivaltamisen jälkeen (olin pienesti suunnitellut ja toivonut pääseväni Teerivaaraan neljässä tunnissa… hih, mitä utopiaa!). 22 kilometrin kisa oli starttaamassa kahdelta ja sain huollossa ihanat tsempit monelta seurakaverilta. Teerivaaralla sain kiitokset blogista eräältä juoksijalta, kiitokset sinulle suuresti siitä – et voi kuvitellakaan, miten mieltä lämmittää ajatus siitä, että joku saa intoa liikkumiseen blogistani <3. Matkan jatkuessa aloin odotella hyökyaaltona saapuvaa 112 juoksijan porukkaa, joka lähti matkaan vain kymmenisen minuuttia meidän jälkeen Teerivaaralta. Juoksin pitkät pätkät erään maratonmatkalla olevan kisaajan kanssa, ja siinä hypellessä nopeampien juoksijoiden edestä pois polulta, ehdimme jutella vaikka mitä. Tämä etappi menikin pitkälti hurratessa 22 kilometrin upeille juoksijoille ja erityisesti aivan loistaville seurakavereille, jotka todella tykittivät hirmuista vauhtia kohti vaaroja. Matkaa kanssani taivaltanut juoksija ihmettelikin jo hetken, että tunneko kaikki juoksijat – en tokikaan tuntenut, mutta lähes kaikille toivotin tsempit matkalle, oli myös tosi upeaa saada tsempit ohi juoksevilta kisaajilta :). Hyökyaallon voimalla porukka ei kuitenkaan niskaamme vyörynyt ja yllättävän mukavasti saimme matkalla edetä. Tolhovaaran nousun alkaessa huokaisin syvään, otin tiukan etukenon ja totesin muille, että nyt tämä vaarojen valloitus sitten todella alkaa. Tässä kohtaa reittiä tuli siis vastaan ensimmäinen nousu, jossa tarvittiin nelivetoa, jotta vaaran päälle kiipeäminen onnistui. Vielä laskeutuessani Rönkön huoltoon voimia tuntui kuitenkin olevan loppumatkalle jäljellä…
Rönkkö – Kettumäki -> n. 51,5
Rönkön huollossa täytin viimeisen kerran lötköt vedellä ja urheilujuomalla, pistin poskeeni pari palasta banaania ja lähdin jatkamaan matkaa. Rönköstä Kettumäkeen välille mahtui, hmm… kartasta laskujeni mukaan ainakin kuusi vaaraa, en niitä matkalla todellakaan kyennyt laskemaan enkä pysynyt enää ollenkaan kartalal – hah – monennessako nousussa ollaan ja monta niitä vielä olisi edessä. Nämä vaarat piti kiivetä ylös ja laskeutua alas – sanon nimenomaan laskeutua, koska lähinnä laskeutumista ilman köyttä se könyäminen oli. Voimat alkoivat nopeasti huveta ja vaikka kiipeäminen vielä tuntui onnistuvan kohtuullisen rivakasti, laskeutuminen alkoi tuottaa yhä enemmän vaikeuksia, koska vasemman jalan penikka päätti alkaa oireilla matkan tässä vaiheessa (penikkavaivat minun juoksijan jalkavaivoista ovatkin vielä tähän asti puuttuneet…). Useaan otteeseen jouduin laskeutua istumaan kallioille, jotta pääsin jyrkänteeltä alas ja toisinaan roikuin puissa hiljentääkseni kiihtyvää vauhtia jyrkissä alamäissä, mutta aivan varmasti jossakin alamäessä hyppelin myös vuorikauriin tavoin kalliolta seuraavalle ;). Muistan kuitenkin myös ihmetelleeni, että olihan tälläkin välillä muutama pätkä aivan juostavaakin maastoa :D
Reittikuvauksen kommentti: ”Reitin nousut ja laskut ovat paikoitellen erittäin jyrkkiä sekä kivikkoisia, mikä tekee kiipeämisestä haasteellista” – pitää todellakin paikkansa ja kuulin useammastakin suusta kommentin, että osa reitistä muistutti enemmän vuorikiipeilyä kuin polkujuoksua :D Siinä vaiheessa matkaa nämä kommentit eivät kyllä naurattaneet ketään…
Kettumäki -MAALI -> 57 km
Nyt jälkeen päin on äärettömän vaikea uskoa, että Kettumäeltä oli maaliin vain 5,5 kilometriä! Tai suoraan sanottuna en usko! Kettumäen huollossa olin aivan poikki enkä oikein uskaltanut kunnolla edes pysähtyä, etten hyytyisi täysin ja vajoaisi kasaan huoltopöydän alle. Nappasin mukillisen urheilujuomaa ja lähdin jatkamaan matkaa lähes suoraan seinänousuun. Siinä vaiheessa alkoi tämänkin muikkelin huumori jo hyytyä ja loppumatka on suorastaan hieman hämärän peitossa… Muistan sen, että nousuja ja laskuja tuntui edelleen vain tulevan ja tulevan ja vihdoin rappusten auetessa eteeni, tajusin, että kun nämä vielä jaksan niin varmasti selviän maaliin. Rappusissa jerkkua tuntui yllätyksekseni yhä olevan reisissä ja rappuset tuntuivat suorastaan mukavalta etenemismuodolta, ihme kyllä!
Jotenkin siis luulin jo selvinneeni reissusta, kun pääsin viimein Iso-Pöllyn päälle ja siitä parkkipaikan kautta laskettelurinteen laskuun, mutta siinä vaiheessa alkoi jo Teerivaaralta asti hiljaa hiipinyt vasemman jalan penikkakipu ottaa henkisesti ja fyysisesti niin koville, että meinasin jo istahtaa kivelle itkemään. Kun vihdoin pääsin alas ja reitti lähti kohti urheiluhallia, kipukin hellitti ja sain vielä viimeiset voimarippeet kiskottua itsetäni, niin että loppumatka meni juosten ja maaliin saavuin yhtä matkaa maratonmatkan kolmanneksi tulleen juoksijan kanssa.
Maalisuoralla saan läpsyt kahdelta nuorimmalta lapseltani, jotka ovat mieheni kanssa tulleet ottamaan minua vastaan maaliin <3. Juoksun jälkeen tuntemukset ja tunnelmat ovat hirmuisen ristiriitaisia – Toisaalta täydellinen helpotuksen aalto, siitä että nyt se on viimeinkin ohi, mutta toistaalta epämiellyttävä tyhjyys, kun iso urakka on todellakin ohi – Suunnaton ylpeys siitä, että minusta todellakin on tähän ja kehoni pystyy tällaisiin suorituksiin, toisaalta kuitenkin pettymys siitä, etten täyttänyt itselleni sailaisesti asettamiani tavoitteita. Tässä ristiaallokossa keinun ja tuijottelen hallin kattoon. Hetken ajatuksia keräiltyäni olen valmis suihkuun ja pizzalle :).
Pari huomiota reissusta:
- Tämä reissu oli elämäni pisin juoksu, Polar M400 GPS:n mukaan matkan pituus oli 58.09 kilometriä ja aikaa käytin matkaan 9:02:33. Päivittäinen aktiivisuus täyttyi 1624%:sti ja askelia päivään kertyi kohtuulliset 82 731 :).
- Reittimerkit – reittimerkintään oli panostettu mutta on vinha järki siinä, että useissa polkujuoksukisoissa reittimerkit on maassa (eipä tuntureilla tosin olisikaan puita, johon merkkejä kiinnitellä). On huomattavasti helpompi seurata maassa olevia reittimerkkejä, kun katse on muutenkin jaloissa ja polussa koko ajan, kuin että joutuu nostamaan katseen ylös puissa roikkuviin merkkeihin ja etsiskellä niitä sieltä. Vaikka siis reittimerkkeihin oli selvästi panostettu, silti harhailin pari kertaa reitiltä pienesti ja useamman kerran jouduin pysähtymään ja tsekkailemaan reittimerkkejä varmistuakseni reitistä.
- Tavoitteet pitäisi osata asettaa realistisemmin – luulen selvästi olevani paremmassa kunnossa, kuin oikeasti olen. Huomasin yhdellä juoksijalla rannekkeen, johon hän oli ilmeisesti tehnyt aikataulun, milloin tavoitteeseen nähden pitäisi olla milläkin huoltopisteellä. Ihailtavaa järjestelmällisyyttä. Itse huonolla laskupäällä olin aivan kujalla siitä, milloin minun pitäisi olla missäkin vaiheessa, jos haluaisin päästä johonkin tiettyyn aikaan maaliin…
- Huollot – huoltoja tällä matkalla oli useisiin polkujuoksuihin verrattuna paljon, 57 kilometrin matkalla 7 huoltopistettä, ja huolto toimi aivan loistavasti. Kylmähuoltopisteissäkin oli veden lisäksi urheilujuomajauhetta. Aivan suunnattoman suuri kiitos kaikille huoltopisteiden tyypeille, miten riemullista Kainuulaista sydämellisyyttä saimme kokea jokaisella miehitetyllä huoltopisteellä <3
- Edelleenkin kisojen parasta antia ovat kohtaamiset matkalla – Ne pienet tai vähän pidemmätkin hetket, kun saamme taivaltaa matkamme yhdessä, jakaa tuntemuksemme ja kokemuksemme – polkujuoksijat on kyllä aivan huippuporukkaa!
Isot kiitokset Kainuu Endurance ja Halti Outdoor Weekend, järjestitte aivan upean ja ikimuistoisen kisan!
– Maijaliisa
P.s. Niin ja tuskin tämä tähän kuitenkaan jää… ensi vuonna sitten ehkä ”vain maraton” tai saa nähdä, aika kultaa muistot – siinä vaiheessa viimeistään palaan lukemaan postauksen uudelleen ;)
*Osallistumisen saatu blogiyhteityön kautta, kaikki kokemukset, näkemykset ja mielipiteet ovat omiani.
Saat kätevästi tiedon uudesta postauksesta seuraamalla blogini Facebook-sivua tai ottamalla blogini seurantaan Blogit.fi tai Bloglovin’ -sivustoilla. Jos haluat seurata blogini sometilejä, löydät ne täältä: