Ennen, jälkeen ja nyt!
Ensimmäinen kuvista on otettu huhtikuussa 2014 äitini hautajaisissa, nuorin lapsistani oli silloin noin 1v7kk. Äitini oli jo yli kahdeksankymmenen, hyvän elämän elänyt ja valmis lähtemään. Siltikin oman äidin kuolema sai minut ajattelemaan, että olen sukupolvien ketjussa seuraava lähtijä ja myös sitä, miten haluan elämäni elää ja millaisen kuvan antaa itsestäni äitinä ja naisena lapsilleni. Kuopuksen jälkeen sairaalaan ei jäänyt juurikaan kiloja ja imetyksen loputtua painoakin alkoi salakavalasti tulla vain lisää ja lisää. Äidin hautajaisten aikaan painoni huiteli reilussa 63 kg:ssa, kuulostaa kohtuullisen pieneltä kilomäärältä, mutta kuvasta huomaa, että 155 cm pitkään varteen se on kyllä aivan liikaa. Tässä vaiheessa vihdoin tajusin, että asialle täytyy nyt todellakin tehdä jotain!
Ja sitten tein! Liityin keventäjiin (keventajat.fi) toukokuun lopussa ja aloitin liikkumisen; lenkkeilyn, pyöräilyn ja kotijumpan. Yhtäkkiä aikaa liikkumiseen olikin joka välissä, jumppasin silloin kun lapset katsoivat Pikku Kakkosta, lenkkeilyyn ja pyöräilyyn vain järjestettiin aikaa. Kesäkuun alussa, ’elämäntaparemontin’ alussa painoin 61,4 kg. Keventäjien avulla seurasin ruokailuani, laskin kalorit, pienensin annoskokoa ja vähensin herkuttelua. Kokonaan herkuttelua en lopettanut, mutta kaloritavoitteessa pysyin päivittäin ja jos söin jotain herkkua, söin sitä vähän ja se ’kulutti’ päivän kokonaiskalorimäärää yhtä lailla kuin ruokakin.
Heinäkuun alussa painoa oli 57,2kg ja elokuun alussa 51,6kg! Elokuun aikana saavutin viidenkymmenen kilon rajapyykin ja tavoitepainoni. Siihen olisi ollut hyvä pysäyttää, mutta kun olin päässyt vauhtiin, en osannutkaan enää lopettaa… jatkoin ruokavalion tarkkailua ja keventämistä, joten syyskuun alussa painoin enää 45,6 kg ja aloin olla lähes anorektikon näköinen, siinä vaiheessa myös hormonitoiminta pysähtyi, hiuksia alkoi tippua samaan tahtiin kuin hormonihuuruissa raskauksien jälkeen ja menkatkin loppuivat! Keskimmäinen kuva on syyskuulta 2014; kuvassa vaatteet päällä näytän mielestäni aivan hyvävointiselta, mutta läheiset alkoivat jo olla huolissaan jatkuvasti tippuvasta painostani ja voitte vain kuvitella omaa säikähdystäni, kun hormonitoiminta petti! Onneksi reagoin kehon varoituksiin nopeasti ja menkat palautuivatkin parin kuukauden sisällä, aluksi hieman epäsäännöllisinä mutta jo jouluna oltiin taas normaalissa rytmissä.
Miten tähän oikein päädyttiin? Yksi syy oli uteliaisuus; kun paino lähti niin helposti laskuun, halusin nähdä mihin asti se oikein laskee… toinen syy oli pelko. Pelkäsin absurdisti lihovani takaisin pudottamani kilot yhden yön aikana, jos olin esim. herkutellut illalla omasta mielestäni liikaa. Aika sairasta, mutta pelko oli mielessäni kohtuullisen todellinen… olivathan kilot lähteneetkin yllättävän helposti, joten miksi ne eivät palautuisikin tuosta noin vain.
Tämän myllerryksen keskellä juoksemisesta oli tullut minulle tärkeä henkireikä ja lähes intohimo. Olin toki huomannut, että nopean laihtumisen aikana olin menettänyt myös lihasta ja aloitin kerran viikossa salitreenin. Paino vakiintui tuolloin noin 46 kiloon ja juokseminen alkoi olla koko ajan tärkeämpää ja koukuttavampaa, aloin haaveilla tavoitteaikaa puolimaratonille (syyskuussa juoksin Kuopissa puolikkaan). Keväällä 2015 juoksikin sitten elämäni kisan, Oulun terwarunissa puolikkaan aikaan 1:43:48, saman ajan juoksin seuraavana syksynä Kuopiossa. Nyt tavoitteet ovat jo maratonilla ja utrajuoksussa…
Nykyään en enää pelkää painoni humpsahtavan yhtäkkiä kymmentä kiloa ylöspäin. Liikun ja treenaan niin paljon, että syömisenkään kanssa ei tarvitse aivan joka kaloria laskeskella, kestän myös muutaman kilon heilahtelut painossa ja otan hetkeksi itseäni niskasta kiinni jos paino näyttää nousevan. Tällä hetkellä painan jotain 49 kilon ja 52 kilon väliltä, se paino vaikuttaa olevan kropalle varsin luontainen ja näissä lukemissa tiedän kehoni toimivan. Tulipahan sekin kokeiltua, että paljon alle 48 kilon ei kannata mennä jos ei halua leikkiä terveydellään.
Jäinkö kaipaamaan mitään ’entisestä elämästä’? Jäin, en sitä vetämätöntä, laiskaa ja uneliasta olemista, vaan sitä kun lasten nyrkit leipovat äidin mahaa ja he hokevat innoissaan ”löllömaha, löllömaha” – olihan se ihana taikina, mutta itse mahaa en kuitenkaan kaipaa :D Joo, ja vähän ehkä rintoja näin tissiviikon kunniaksi :) Rintaliivikokoni oli uhkeimmillaan imettäessäni muistaakseni 70E, mutta käytännöllisyyden ja juoksun nimissä olen todella tyytyväinen nykyiseen 65B-kokoon. Yllättäen rintsikoita on huomattavasti vaikeampi löytää, mutta enpä niitä juuri tarvitsekaan, edes juostessa ja se vasta on vapautta! (Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että käytän rintsikoita lähes aina juostessa :))