Finlandia Marathon – DNF – aina ei voi onnistua
Tuntuu vaikealta aloittaa tämän kisan ”kisarapsaa”. Tämä kisa oli elämäni ensimmäinen keskeytys ja lähdinkin kisaan, toisaalta takki auki haaveillen ennätyksen parantamista, toisaalta hyvin tietoisena siitä, että nyt voi käydä miten vain. Kaikesta huolimatta lähdin matkaan riskillä ja ennätyksen tavoittelu mielessä.
Tuntuu, että kerään kootut selitykset kasaan ja yritän jotenkin selitellä ja saada hyväksyntää omalle ratkaisulleni ja päätökselleni keskeyttää maraton. Selityksiä tosiaankin löytyy, mutta mitään hyväksyntää en erityisesti päätökselleni hae. Tein ratkaisuni kisassa ja sillä selvä. Tuntuu kuitenkin hyvältä saada kannustusta keskeytyksen jälkeen ja ymmärrystä selityksilleni.
Treenasin loppukesän kohti maratonia, kävin Pyhällä polkupuolikkaalla ja senkin ajattelin olevan treeniä kohti tätä syksyn päätavoitetta. Pääosin treenasin kuitenkin samoin kuin polkujuoksuihin. Nyt jälkeenpäin huomaan virheeni, yksi suuri virhe treenissä oli selvästi se, etten tehnyt yhtään pitkää juoksua asfaltilla, vaan juoksin pitkikset hiekkateillä ja latupohjilla. Jalat eivät olleet millään muotoa valmistautuneet noin kovaan iskutukseen, pitkälti ajattelen, että juuri se oli suurin syy keskeytykseen. Toisaalta myös flunssasta toipuminen saattoi olla edelleen kesken ja sekin vaikutti lihaksiston rasituksensietoon ja kestävyyteen. Näitä asioita on usein vaikea erottaa täysin toisistaan ja tietää mikä on perimmäinen syy.
Valmistautuminen ei siis mennyt monellakaan tapaa optimaalisesti. Flunssa tosiaan isku kisaa edeltävän viikon torstaina oikein kunnolla, mutta jo kisaviikon maanantaina tunsin itseni terveeksi. Treeniä kuitenkin vähensin kisaviikolla huomattavasti eikä tuntumaa omasta olosta oikein ollut. Kisaviikon tiistaina tehty kovempi lyhyt juoksu tuntui aivan hyvältä keuhkojen ja hengityksen osalta, joten päätin lähteä kisaan. Oman mausteensa valmistautumiseen toi tietysti myös se, että jouduin pohtimaan koko kisaan osallistumista ja kun päätin lähteä kisaan, päätin lähteä kokeilemaan miten käy. Jollakin tasolla jo sen ajatuksen päästäminen mieleen, että keskeyttäminen on yksi vaihtoehto, laskee selkeästi kynnystä keskeytykseen.
Kisa-aamuna sää oli tihkusateinen, mutta se ei minua haitannut, happirikas raikas ilma on loistava kisasää. Lähtöalueella tapasin tuttavan, joka oli lähdössä ensimmäiselle maratonilleen, toivotin tsempit ja sitten olikin jo Finlandia-hymnin vuoro ja matka alkoi lähes huomaamatta. Hyvä, että ehdin saada kellon edes päälle. Ensimmäinen kierros lähti siis käyntiin pikaisesti, mutta sain pidettyä vauhdin maltillisena koko kierroksen ajan. Pidin yllä hieman tavoitevauhtia nopeampaa vauhtia, mutta en lähtenyt hötkyilemään mihinkään liian nopeaan porukkaan, vaan juoksin omaa vauhtiani. Silti mietin mielessä, voisinko jo ehkä keskeyttää, jotenkin jo tässä vaiheessa jaloissa oli raskautta, jotain sellaista erilaista kuin aikaisemmin. Ajattelin sen olevan kuitenkin alkukankeutta ja kun vauhdin ylläpitäminen tuntui hyvinkin onnistuvan, matka jatkui mukavasti edeten.
Toisella kierroksella juoksu alkoi tuntua hyvältä, vauhti pysyi yllä kivasti ja olin edellä tavoiteaikaani, ehdin jo ajatella, että kyllä tästä sittenkin hyvä juoksu tulee. Sain myös kierroksen alussa seurakseni kaksi herrasmiestä, joiden vauhti oli noin 3:45 aikaan tähtäävä ja ajattelin, että liimaudun heidän imuun. Huomasin kuitenkin kierroksen loppupuolella, että pienissäkin alamäissä, joissa pyrin hakemaan rullaavuutta jalkoihin, vauhti ei enää kiihtynyt alamäkiin ja jalat tuntuvat jotenkin tönköiltä. Kolmannen kierroksen alussa oikeaan nilkkaan alkoi tulla jäykkyyden tuntemuksia, mutta se vaiva meni aika nopeasti ohi. Sain edelleen pidettyä vauhtia yllä, mutta tässä kohtaa jäin hyvää vauhtia pitäneestä juoksuseurasta jälkeen. Kolmannella kierroksella alkoi tulla uupuneita selkiä vastaan alkumatkasta, loppumatkasta minä olin se, jonka selkä napsittiin.
Tajusin jo kolmannen kierroksen alussa, että vauhtini on selkeästi hiipumaan päin, viimeistään 25-26 kilometrin kohdalla vauhdin hiipuminen oli selkeää ja mitä pidemmälle etenin, tajusin, että jalat eivät toimi enää ollenkaan niinkuin niiden pitäisi toimia tässä vaiheessa matkaa. Jalkojen rullaavuus oli hävinnyt kuin tuhka tulleen, ja vaikka kuinka muka heiluttelin jalkoja eteenpäin, vauhti senkun hidastui. Jalat tuntuivat lähinnä puujaloilta, polvien nostaminen ei onnistunut, viesti ei vain tuntunut menevät enää lihaksiin. Soitin miehelle reilun kolmenkymmenen kilometrin kohdalla, että nyt tämä homma loppuu. Jaloissa ei ollut voimaa liikuttaa kehoa, lihaksissa oli turtunut olo ja vaikka kuinka yritin nostella jalkoja tuntui kuin nostelisin puupökkelöitä.
Olin lähtenyt tekemään ennätystä ja nyt näytti vahvasti siltä, että jos lähtisin viimeiselle 10.5 kilometrin kierrokselle, joutuisin kävelemään tai vähintään etenemään kävelyvauhtia koko kierroksen. Tuloksena olisi ollut PW – personal worst (erään ihanan juoksuystävän instakommentin sanoin). En nähnyt mitään järkeä siinä, että olisin rasittanut itseäni viimeisen kierroksen verran elämäni surkeimpaan maratoniin. Kun olin päätökseni tehnyt, olin vain helpottunut, en edes erityisen pettynyt.
”Käyt sä täällä usein?” – Nojailin omien juomien huoltopöytään kolmannen kierroksen päätteeksi ja kyselin toimitsijalta polvet notkuen ja hieman sammaltavalla äänellä: ”Käyt sä täällä usein?” Toimitsijaa vähän hymyilytti. Kyselin, mitä pitää tehdä, kun keskeyttää kisan ja sain ohjeet kipittää infopisteelle ilmoittautumaan. Vastaan tuli hurja määrä puolikkaalle lähteviä, yksi ihana juoksuystäväkin. Hän kertoi keskeyttäneensä maratonin neljä kertaa, kerran niin, että juomapisteellä toimitsijat eivät olleet päästäneet häntä enää matkaan. Näitä keskeytyksiä tulee siis toisillekin. Joskus olen kuullut sanottavan ettei sellainen ole ”oikea urheilija”, joka ei ole keskeyttänyt kertaakaan… Tuo nyt ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta toisaalta, jos lähtee tavoittelemaan kuuta taivaalta tai riskillä ennätystä, voi matka katketa helpommin, kuin jos pyrkii tasaiseen suoritukseen ilman ennätyspaineita. Sen riskin tässä kisassa otin ja nyt lopputulema ei ollut tulos, vaan ulos.
En siis juurikaan ole pettynyt, jos lähtee riskillä, näin voi käydä. Toivottavasti joskus riski myös kannatta. Sain paljon kommentteja dnf-instapostaukseeni. Osa niistä oli sanoitettu paremmin, kuin itse edes osasin sanoa, sain onnitteluja kovavauhtisesta ja hyvästä dnf:stä, jotenkin myös itse ajattelen, että sellainen se oli. Keskeytys myös antaa aivan uutta arvostusta sille, kun pääsee joskus maaliin. Olen jopa ajatellut, että kyllähän maraton mennään maaliin vaikka kontaten tai kulmakarvoilla kiskoen, mutta eipä se niin mene. Maraton on todella raaka ja rankka juoksu ja aina ei voi todellakaan onnistua.
Infotiskiltä sain maalipussukan, luulin ettei sellaista keskeyttäneille jaeta, mutta ihana nainen infossa ojensi kassin minulle ja totesi, että tottakai sellaisen saa, olethan tehnyt paljon suoritukseni eteen. Kiitos kaikille ihanille vapaaehtoisille matkan varrella ja maalialueella ❤️.
Ennen tätä maratonia ajattelin, että jos nyt juoksen ennätykseni, voisin lopettaa maratonin omalla huipullani ja siirtyä täysin poluille… Loppuuko maratonurani siis keskeytykseen? Toivottavasti ei – katselin jo tuossa ensi vuoden maratoneja ja suunnitelmiin hiipii pikkuhiljaa Terwamaraton toukokuun lopussa. Saapa nähhä miten suunnitelmat kehittyvät talven aikana 😊.
– Maijaliisa
Saat kätevästi tiedon uudesta postauksesta seuraamalla blogini Facebook-sivua ja Instagram-tiliä sekä ottamalla blogini seurantaan Blogit.fi tai Follow my blog with Bloglovin.