Hämmentävän huikea varttimaraton Finlandia maratonilla viikolla 37 😄

Olen ollut lauantain jälkeen aikamoisessa tunnemylleryksessä – tuntuu etten edelleenkään oikein usko todeksi juoksuani ja sitä, miten hyvältä juoksu tuntui ja miten mahdottoman kovaa vauhtia juoksin. Etukäteen ajattelin, että jospa joskus juoksisin kymmenen kilometriä edes himpun alle kolmen vartin, olisin todella tyytyväinen. Kun Finlandia maratonin Valon kymppi vaihtui varttimaratoniksi olin lähes tyrmistynyt ajatuksesta, että joutuisinkin juoksemaan viisisataa metriä enemmän ennen maaliviivaa. Ilmoittauduin kuitenkin varttimaratonille ja laitoin tavoitteeksi juosta sen 47 minuuttiin. Juoksin edellisenä viikonloppuna vähillä energioita ja huonolla unella siivitettynä vauhtitreeninä viisi kilometriä 4:11 min/km – keskivauhdilla ja se tuntui aika hirveältä. Aloin hieman epäillä, voisinko pitää 4:25 min/km keskivauhtia yllä reilun kymmenen kilometrin verran.

Mutta palataanpa vielä viikon treeneihin ennen kisaa ja kisarapsaa – maanantaina ohjelmassa oli kevyt puoli tuntia (30:44, 5 km, avg 129 bpm) ja tiistaina alkuverkan jälkeen kolme viiden minuutin vetoa kisavauhdilla (38:06, 7.24, avg 146 bpm). En saanut aivan tarkasti seurattua vauhtia vedoissa, joten aika fiiliksen mukaan menin ja vauhti oli kaikissa vedoissa kovempi kuin suunniteltu kisavauhti. Keskiviikon treeni oli kevyt juoksu matalilla sykkeillä (40:08, 6.21 km, avg 123 bpm), mutta kun jouduin odottelemaan lasta treeneistä, kävelin vielä juoksun päälle ylimääräisen lenkin (45:13, 4.53 km, avg 104 bpm). Torstainakin oli ohjelmassa vielä kevyttä lenkkeilyä (41:44, 6.2 km, avg 127 bpm). Sunnuntaina kävin mukavan leppoisalla palauttelulenkillä kisan jälkeisissä fiiliksissä (56:50, 9.5 km, avg 127 bpm). Oli huippua huomata, että kisajuoksusta ei ollut jaloissa juuri erityistä tuntumaa, palautuminen kovatehoisesta kisasta oli siis lähtenyt hyvin käyntiin. Viikon juoksukilometrit olivat kokonaisuudessaan 50.1.

Perjantaina lähdimme jo aamusta kohti Jyväskylää koko perheen voimin. Miehellä oli edessä maraton, minulla vain pieni rykäisy ja erään kommentoijan mukaan karstanpoistolenkki 😄.  Kuopion pysähdyksen jälkeen saavuimme Jyväskylään noin viiden aikaan. Yövyimme Jyväskylässä Scandic Laajavuoressa ja pääsimme perjantai-iltana nauttimaan kylpylän ”antimista”. Parasta juoksun kannalta oli, että kylpylässä oli myös kylmävesiallas, jonka avulla saimme jalkoihin kylmähoitoa.

Lauantai-aamuna jännitys alkoi tiivistyä, söin aamiaisella aivan liikaa ja sain itseni vatsavaivaiseksi… Onneksi kuitenkin söin aamiaisen tarpeeksi ajoissa, joten useamman vessakäynnin jälkeen olin startissa aivan hyvävointisena, kamalan jännittyneenä mutta samalla huiman innoissani. Heti juoksualueelle saapuessani törmäsin juoksukavereihin ja uskaltautui uusi sometuttukin moikkaamaan minut ennen lähtöä. Tein pienen alkuverkan ja paria minuuttia ennen starttia aloin hivuttautua lähtöön. Kuuntelimme hartaudella Finlandia-hymnin ja reilu kolme sataa juoksijaa alkoi tiivistyä kohti lähtöviivaa. Olin selkeästi etujoukoissa, mutta en kuitenkaan aivan ensimmäisten joukossa lähtöviivalla.

Pamauksesta lähdin vauhtiin oikein rivakasti ja aloin seurailla kisavauhtiani. Olin asettanut kellooni kisavauhdiksi jo tuon yllä mainitun 4:25 min/km ja silloin kello näyttää ”grafiikkana” olenko kisavauhtia edellä vai jäljessä ja senhetkisen vauhdin. Heti alusta alkaen vauhti alkoi näyttää aivan kummallisia lukemia. En oikein edes ymmärtänyt, mitä ruudussa luki ja jouduin hakemaan kellon toista näyttöä, yleensä käytössä olevaa tuttua näyttöä, jotta tajusin, että kello todellakin näytti vauhdiksi aivan hurjia lukemia. Pääosin kellon näyttämät lukemat olivat kevyesti alle kolmen minuutin kilometrivauhteja, parhaimmillaan 40 sekunttia kilometrille… Tajusin toki, että en todellisuudessa juokse sellaisia vauhteja, vaan kello näyttää aivan omiaan. Ainoat, mitkä kellossa olivat oikeassa, olivat aika, jonka olin laittanut lähdössä käyntiin ja syketaso, jota seuraamalla pystyin tarkkailla, että annan juoksussa kaikkeni, jos pystyn pitämään sykettä lähellä maksimitasoa tai jopa maksimitasolla. Reitin varrelle laitettujen kilometrikylttien avulla pystyin hieman laskemaan kilometriin kulunutta aikaa, enkä tietenkään siis voinut tietää, mitä vauhtia reaaliaikaisesti juoksin. Näin jälkeenpäin ajatellen taisi olla juoksun kannalta jopa hyvä asia etten tarkalleen tiennyt vauhtiani, olisin saattanut alkaa himmailla vauhteja, jos olisin tajunnut, miten lujaa juoksen. Laskeskelin myös summittaisesti, mitä kellon tulisi näyttää minkäkin kilometrin kohdalla, jotta pysyisin suunnitellussa vauhdissa.

Reilun kahden kilometrin kohdalla avauduin selkä edellä vastaan tuleville juoksijoille, että en yhtään tiedä, mitä vauhtia juoksen, kun kello näyttää vauhdiksi mitä sattuu, silläkin kohtaa vauhti oli lähellä kahta minuuttia kilometrille. Mies kysyi, minkä merkkinen kello minulla on, johon vastaisin, että Polar ja hän totesi siihen, että hän on muuten töissä Polarilla… Meitä pisti vähän naurattamaan koko porukkaa 😝. Sanoin nappaavani hänet sitten maalissa haastatteluun ja lähdin jatkamaan omaa vauhtiani eteenpäin. En yhtään maalissa enää muistanut edes minkä näköisen kaverin kanssa juttelin, joten jäi ne palautteet sitten antamatta.

Vaikka lähdin juoksuun varsin etujoukoissa, olin ylittänyt lähtöviivan lähtölaukauksesta kahden sekunnin päästä, tuli selkiä vastaan koko matkan ajan tasaiseen tahtiin. Ehkä olin alussa päästänyt porukkaa edelleni hämmästellessäni kellon temppuilua tai sitten sitä porukkaa oli edellä ollut kuitenkin jonkin verran. Olipa kerrankin mukava olla se,  joka ohitteli muita, eikä se, joka viimeisillä kilometreillä tsemppaa ohittajia, joita tulee oikealta ja vasemmalta… Kahden kilometrin paikkeilla ohitin nuoren pitkän naisen, joka ilmeisesti jäi juoksemaan taakseni, koska reilun kilometrin juoksun jälkeen hän saavutti minut ja juoksimme yhtä matkaa  noin kahdeksaan kilometriin asti. Totesin itsekseni matkalla, että vauhtimme sopivat hyvin yhteen, juoksimme molemmat kuulokkeet korvilla, joten jutusteluksi juoksu ei mennyt, mutta selkeässä yhteisymmärryksessä kiritimme toisiamme pysymään vauhdissa.

Matka taittui vauhdilla, juoksu tuntui hyvältä ja syke huiteli pääosin noin 170 lyönnin huitteilla, (keskisyke 169), korkeimmillaan 177. Huomasin, että kun syke lähti nousemaan yli 172 lyönnin, juoksu alkoi nopeasti tuntua raskaalta ja pyrin pitämään sykkeen siis korkeimmillaan tuossa 172 paikkeilla. Loppumatkasta en kuitenkaan enää seurannut sykkeitäkään, vaan annoin kaikki peliin ja yritin vain pitää mahdollisimman kovaa vauhtia yllä.

Noin kuuden kilometrin kohdalla kello ilmoitti, että kisa on valmis… Kattokaapa, missä olen juossut Polarin mukaan… 👇🏻 Vaikka kyllä minä aivan todistetusti olen ollut Finlandia maratonin reitillä! Kertokaa nyt ihmeessä, miten tuo kello voi piirtää tuommosen GPS-reitin aivan omasta ”päästään”?!?

Olin ostanut yhden geelin hätävaraksi kisa-alueelta aivan viime hetkillä. Ajattelin, että saisin siitä ainakin henkistä tukea, kun vauhti alkaa jossakin vaiheessa painaa jaloissa. jo reilun neljän kilometrin jälkeen otin ”epätoivogeelin” juoksuvyöstäni, avasin sen ja tarrauduin siihen epätoivoisesti. Otin geelistä suullisia silloin tällöin ja lähinnä ajatuksen voimalla sain siitä energiaa juoksemiseen. Tunsin juoksevani selkeästi kovaa vauhtia, mutta hieman yllätyksekseni juoksu tuntui varsin hyvältä ja rullaavalta aivan viimeisiin kilometreihin asti.

Noin kahdeksan kilometrin kohdalla juoksukaverini lähti loppukiriin, tai minun vauhtini hyytyi, en voi tarkkaan tietää. Selvästikään oma vauhtini ei aivan romahtanut lopussakaan. Maalissa vielä onnittelemme toisiamme ja kiitimme kiristyksestä matkan varrella. Vasta kymmenen kilometrin kohdalla (43:33) tajusin, että olen juossut selkeästi tavoitevauhtiani kovempaa ja että tästähän tulee aivan huippujuoksu! Yritin löytää vielä kirivaihdetta viimeisille sadoille metreille, mutta jaloissa ei ollut tähän enää juurikaan voimaa. Viimeisillä metreillä vilkuilin kelloa ja tajusin voivani ylittää maaliviivan alle 45 minuutin ja siihen sain kuin sainkin loppuajan rutistettua, joka oli 45:54!!!

Maaliin minut hurrasivat mieheni ja lapseni ❤️. Kun ylitin maaliviivan, olin taas kerran todellakin antanut kaikkeni. Nojailin polviini hyvän aikaa, kunnes sain hengitykseni tasaantumaan ja pääsin nauttimaan maalialueen antimista. Miehen maratonin alkuun oli noin vartti aikaa – läpsystä vaihto, tsemppisuukot hänelle ja minä jäin lasten kanssa ihmettelemään kisavilinää.

Oman juoksuni jälkeen toimin mieheni henkilökohtaisena huoltajana maratonilla ja samalla sain kannustaa monia monia juoksuystäviä. Oli aivan huikea kokemus olla myös kannustamassa muita oman kisan jälkeen.

Aivan huikea pikamatkan kisa siis viikonloppuna! Olen enemmän kuin tyytyväinen tulokseen ja siihen, että vauhti on tarttunut näin hämmentävän hyvin heinäkuisen sadan kilometrin polku-ultran jälkeen. Olen selvästikin tehnyt jotakin oikein treenien suhteen. Eräs juoksukaveri laittoikin viestiä, kun hämmästelin vauhtejani, että ”jos pohjia tekee jatkuvasti paljon, ilman nopeustreeniäkin kulkee yllättävän kovaa se kymppi – hyvä osoitus, että oot tehny duunia oikein” – näinhän se juuri on. Alan vihdoin ja viimein ymmärtää, että se pk-nylkytys on todellakin avain vauhteihin 🙂

Aurinkoisin syksyisin terveisin,

– Maijaliisa

Saat kätevästi tiedon uudesta postauksesta seuraamalla blogini Facebook-sivua ja Instagram-tiliä sekä ottamalla blogini seurantaan Blogit.fi tai Follow my blog with Bloglovin.

hyvinvointi liikunta oma-elama terveys
Kommentit (6)
  1. Ihana polar, mun pyöräilylenkin keskinopeus oli 254 km tunnissa 😀 seuraavan kerran kun lähden kiireellä töihin, en otakaan autoa vaan menen pyörällä.

    1. 😅 On ollu vauhdikasta! Luulen, että minun Polar hermostui, kun en tajunnut sitä kalibroida uuteen kaupunkiin. Tuon jälkeen on taas toiminut moitteettomasti.

  2. Kovat on ajat. Onnea.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *