Hyvän mielen NUTS Karhunkierros 34 km – somehalit ja yllätyspannut
Huh taas! Päässä pyörii ajatusten karuselli ja jotakin pitäisi saada kirjoitettuakin. Haluan purkaa ajatukset ilman liiallista analysointia, se saattaa tosin näyttäytyä varsin rönsyilevänä rapsana… Sitä siis tiedossa 😅
Jännitystä kisaviikkoon toi flunssan yritys, joka aiheutti pientä kurkkuoireilua vielä perjantainakin. Olin kitannut jos jonkinmoista droppia viikon aikana, Carmolis- ja Propolmax-tippoja, hunajaa, sinkkitabletteja, C-vitamiiniövereitä ja kaikkea mahdollista. Matkalla pysähdyimme Kuusamossa ostoksille ja minä juoksin suoraan apteekkiin ostamaan paljon kehuttua FluAcute Zinc + – nielusuihketta. Näillä dropeilla sain kuin sainkin ihmeen kaupalla selätettyä alkavan flunssan, josta ei ollut enää tietoa lauantaiaamuna. Onneksi, en nimittäin olisi lähtenyt kisailemaan, jos flunssa olisi antanut oireita itsestään vielä lauantaina. Vaarojen Maratonin hölmöilyä (löytyy täältä) en aio enää toistaa!
Rukalle kaarsimme auto täynnä Hillers Trail Running Clubin porukkaa ja selvisimme numeroiden hakuun vielä valoisan aikaan. Jumiskon Juha oli lavalla kertomassa omasta valmistautumisestaan 83 kilometrin kisaan ja taisi sieltä saada jokusen vinkin omaankin taivallukseen. Jo tässä vaiheessa törmäsin muutamaan sometuttuun ja sain vaihtaa tunnelmia aivan livetilassa. Tarkoituksena oli myös vielä ostaa muutama geeli, olin nimittäin epähuomiossa ottanut mukaani kasan kofeiinigeelejä. Ja niinhän siinä kävi, että palasimme mökille ilman geelejä, mutta älyttömän hienon Buffin lippiksen olin löytänyt… Mökillä koutsi, Juoksuopiston Mikko, piti meistä hyvää huolta loihtimalla meille täydellisen lohipastan illalliseksi 😋, tämä jos mikä on kokonaisvaltaista valmennusta!
Lauantai-aamu valkeni harmaana ja tihkusateisena, juuri sopiva juoksukeli siis. Himpun verran lämpimämpi olisi voinut olla, mutta tiesin, että matkalla lämmöt nousee joka tapauksessa, en ollut varsinaisesti huolissani siitäkään. Vaatetus oli mietitty jo kotona, pitkät trikoot, merinovillapaita ja päälle seuran väriä tunnustava t-paita. Silti aamulla jännitti, jännitti taas aivan älyttömästi ja liikaa, suorastaan järjettömästi. Maha oli aivan sekaisin jännityksestä, onneksi ennen kisaa, kisan aikana maha ei onneksi tuota minulle oireita, ei tälläkään kerralla. En oikein edes osaa sanoa, mitä jännitän, mutta todella hyvin osaan kyllä jännittää.
Olin ilmoittautunut B-ryhmään ja lähtöni oli 12.40, bussi pelipaikoille lähti 11.30. Kisakylästä nappasin tässä vaiheessa muutaman paniikkigeelin mukaan ja eikun bussia metsästämään. Bussissa oli jo valmiiksi seurakavereita ja muutama sometuttukin moikkasi iloisesti. Olen aina aivan hämilläni, kun huomaan, että joku tunnistaa minut, mutta voi kuinka iloiseksi siitä tulen ja miten ihania ihmisiä kohtaankaan! Lähtöalueella Juumassa oli tunnelma jo korkealla, poppi raikasi ja bajamajarivin edustalla oli porukkaa aivan jonoksi asti, siinä jonotellesssa sain vaihtaa kuulumisia useammankin kaverin kanssa. Ehdin hyvin halailla kisanallen, lanseerata #somehali -käsitteen ja hurrata A-ryhmän lähdön ennen omaa lähtöäni. Useampi tyyppi oli lähdössä takki päällä matkaan ja minä kovasti heille vakuuttelin, että juostessa tulee kuuma, nyt takki pois. Jälkeenpäin sain kiitosta kehoituksestani, onneksi, olisi ollut aika paljon ikävämpää kuulla, että annoin huonoja neuvoja.
Matkaan lähdettiin varsin rapsakkaa vauhtia hiekkatietä pitkin Juuman leirikeskuksen pihalta ja juostiin karhunkierroskaaren alta ensimmäiselle riippusillalle. Tässä vaiheessa huomasin kysellä, että kuinkas monta näitä siltaa mahtaa olla edessä… Kuulemma kolme ennen reittien yhdistymistä, vai oliko niitä yhteensä kolme, en pysynyt laskuissa. Jokaiselle riippusillalle jonottelin korkeintaan vain muutaman minuutin, siinä ehti jutustella ja tutustella muiden juoksijoiden kanssa ja ottaa geelihömpsyt rauhassa. Aivan alkumatkasta pari ihanaa naista huikkasi nimeäni ja kyseli, olenko se Maija, joka kirjoittaa blogia. Sain valtavan ihanaa ja sydämmellistä palautetta teiltä, olin niin otettu siitä, että joku todellakin seuraa minua ja jopa inspiroituu tekemisistäni, kiitos suunnattomasti teille! Tällä reissulla kohtasin niin monia someseuraajia ja sometuttuja etten voi enkä pysty teitä jokaista tässä mainita tai muistella, mutta jokaisen kohtaamisen säilön lämmöllä sydämeeni, te tiedätte ❤️.
Matka taittui letkeästi juosten hyvässä seurassa. Yhden seurakaverin kanssa tahti osui yksiin ja juttu luisti, hiljaakin sai olla. Monia muitakin juoksijoita ehdin jututtaa matkan varrella. Välillä kuuntelin puuskuttavaa hengitystä hieman huolestuneena ja tsekkailin liian korkeita sykkeitäni, mutta koska olo oli hyvä, annoin mennä. Lähdöstä kymmenen kilometrin huoltoon maasto oli helppoa ja polkujuoksuun suhteellisen tasaisesta. Muutamassa pikku ylämäkinyppylässä piti pulssin tasaamiseksi laittaa kävelyksi. Basecampin 10 kilometrin huoltoon tulin ajassa 1:25 ja siitä jatkoin matkaa noin kahden minuutin pysähdyksen jälkeen – lötköön urheilujuomaa, suuhun suolaa, suklaata ja pari sipsiä, matkaevääksi satsuma.
En yleensä kaatuile poluilla, siinä suhteessa tämä juoksu oli kuitenkin poikkeuksellinen. En ehkä ole kovin taitava polkujuoksija, mutta koordinaatio pelaa kohtuullisesti ja otan vaikeat paikat yleensä varman päälle, kisoissa se ei aina onnistu. Jossakin vaiheessa alkumatkasta kompastuin johonkin olemattoman kokoiseen juureen ja vedin pehmeät pannut neulasbaanalle – ei vahinkoa, mutta valtavaa hämmennystä siitä, miten voin kaatua lähes tasaisella. Pientä huolta siitä, miten loppumatka menee jos tuollainen onneton pikku juurakko minut pannuttaa jo alkumatkasta. Siitä viisastuneena jalka alkoi nousta nohevammin, kunnes loppumatkasta, Konttaisen huollon jälkeen, kaaduin uudestaan loivassa alamäessä (onneksi loivassa) ja silloin satutin oikean polveni edessä olevaan isoon juureen. Kuulin takaani kohahduksen, kun toiset huomasivat kaatumiseni. Keräsin itseni salamana ylös polulta ja lähdin jatkamaan matkaa. Kukaan ei ollut siinä vaiheessa aivan takanani, mutta hetken päästä useampi kyseli vointiani, kiitos huolenpidosta. En kuitenkaan tälläkään kertaa saanut kuin pieniä pintanaarmuja, joita ei matkan aikana edes huomannut.
Sitten sinne polkujuoksun alhoon, jonne tipahdin tällä matkalla vain hyvin lyhyeksi hetkeksi. Noin 16 kilometrin paikkeilla, vanhan myllyn kohdalla tehtiin käännös kuusimetsän, jossa alkoi oikein todellinen juurakkorymy. Siinä kohtaa iski pieni epätoivo, että tätäkö tämä nyt on sitten loppumatkan, energiat oli vähissä ja takaa tuleva totesi, että nythän tässä alkaa kunnon ”polokujuoksu”… Siinä vaiheessa kiskaisin ensimmäisen kofeiinigeelin nassuun ja vain hetken päästä homma luisti ja mielessä paistoi aurinko, vaikka vettä satoi hetkittäin lähes kaatamalla. Eikä sitä juuurakkoakaan kovin pitkään kestänyt ja taas oli tossu syönnillään.
Ensimmäisen ja toisen huollon väli, Basecampista Konttaiselle (17 kilometriä), meni itse asiassa aika mukavasti ja rennosti juoksennellessa jos jonkinmoisessa letkassa. Juttukaverista ei ollut pulaa, yhä enemmän myös pidemmiltä matkoilta sekoittui juoksijoita porukkaan ja ohituksia tehtiin puolin ja toisin. Ihailin useamman 55 kilometrin matkalla olevan juoksijan kevyttä askelta vielä tässäkin vaiheessa. Tähän väliin mahtui toki jo useampi isompi nousu ja laskukin, useampi liejuinen suonpätkä ja pitkospuita toisinaan lähes silmänkantamattomiin. Sellaista polkujuoksun ihanuutta parhaimmillaan – riittävästi haastetta, mukavasti tekemistä ja viilentävää vettä kengät täyteen – sitä parhautta! Nesteitä meni tasaiseen tahtiin ja energiaa samoin, geelit syletti oikein huolella, mutta Bassetin viinikumit upposivat loistavasti ja niistä sai helposti ja maukkaasti nopeaa energiaa.
Konttaisen huoltoon saavuin aikaan 3:49 niin vauhdilla, että olin lähes lentää koko alamäen ennen huoltoa… 😆. Huollon kävelin läpi, repusta sauvat ylämäkeen avuksi, suolaa ja suklaata suuhun, satsuma käteen ja eikun matkaan. Mielikuva kahden vuoden takaisesta reissusta oli, että Konttaiselta eteenpäin ei ole juostavaa maastoa (silloin en pystynyt enää juoksemaan, siitä reissusta juttua täällä), mutta yllätyksekseni Konttaisenkin jälkeen oli monta mukavaa juoksubaanaa vielä edessä. Minulla oli lainasauvat mukana enkä heti tajunnut niiden lukkomekanismia, hetken ihmettelin oudosti käyttäytyviä sauvoja. Kesken matkan kyselin sitten toiselta ”sauvakävelijältä” sauvatukea ja useamman miehen voimin saimme sauvat kuntoon, iso kiitos teille! Sauvoista oli todella apua ylämäissä, juostessa heiluttelin sauvoja sivuilla, alamäissä sauvat olivat pääosin turhat, mutta pääsinhän niillä loikkimaan hieman kenguruhyppyjä 😬. Todellisuudessa sauvat oli parasta pitää pois jalkojen tieltä niin tasaisella kuin alamäissäkin. Erityisesti sauvat auttoivat todella jyrkässä Rukan takanousussa 👍. Siitäpä olikin sitten huikeaa lasketella kohti maalia. Vasta kun ylämäki taittui tasaiseksi, tajusin miten lähellä maalia jo todella oltiin. Konttaisen ja maalin väliin aikaa kului 1:17 ja maaliin tulin huikealla fiiliksillä aikaan 5:06:28.
Autenttista maalikuvaa Onevision.fi:n toimesta. Keiton ja muutaman kaurasipsin jälkeen tajusin, että maalikuva oli jäänyt ottamatta, hipsin sinne sitten häiritsemään vapaaehtoisia lievässä kylmähorkassa… Saman tien ystävällinen nainen nappasi kännykkäni ja otti kuvan tärisevästä kuvattavasta, olin kuulemma sen verran surkean näköinen, että homma oli hoidettava nopeasti 😜
Olen suoritukseeni todella tyytyväinen, aina jää pieniä jossitteluja, jos osaisin paremmin juosta alamäet tai jos jaloissa olisi enemmän voimaa ylämäissä, olisin voinut päästä alle viiden tunnin, mutta näillä lihaksilla ja tällä kunnolla, tämä oli juuri sitä mihin pystyin. Kaikkeni antaneena, silti edelleen hyvävoimaisena ja oikeasti koko matkan hyvällä mielellä, kaikesta nauttineena.
Tulin myös siihen tulokseen, että oli aivan loistava ratkaisu aloittaa kisakausi tällaisella lyhyemmällä hyvän mielen matkalla, joka ei vie kohtuuttomasti voimia heti alkukaudesta, josta palautuminen ei kestä viikkotolkulla ja jonka jälkeen pääsee innosta puhkuen treenaamaan kohti heinäkuista NUTS Hetta – Pallas 55 kilometrin polku-ultraa, joka on seuraavana kisakalenterissani.
Nämä ikäryhmädiplomit nostavat mukavasti kissan häntää 🤣.
Kiitos taas upealle NUTS talkooporukalle, huipuille Hillereille ja loistaville matkaseuralaisille, te mahdollistitte tämän ja teitte tästä ikimuistoisen retken, jälleen kerran ❤️
– Maijaliisa
Saat kätevästi tiedon uudesta postauksesta seuraamalla blogini Facebook-sivua ja ottamalla blogini seurantaan Blogit.fi tai Follow my blog with Bloglovin.
Jos haluat seurata blogini sometilejä, löydät ne täältä – Facebook // Instagram // Twitter //