Maratonjännitys

Lauantaina on viisi viikkoa tämän kevään ensimmäiselle maratonille... Oulun Terwamaratonille, ja nyt se alkoi, maratonjännitys! Aivan kamalaa! Mitä ihmettä oikein kuvittelen itsestäni? Miksi ihmeessä olen lähdössä rääkkäämään itseäni kokonaiselle maratonille ja peräti aikatavoitteella? Mikähän minuun taas meni? 

Ehtisi vielä flunssan pukata, nyt jos tulisi, saattaisi parantua ennen maratonia, mutta treenata ei juurikaan ehtisi. Tai jos tulee parin viikon päästä, voi jäädä koko maraton väliin. Jalkakin vähän vihoittelee, takareiden ja pakaran jumin olen googlediagnosoinut piriformispulmaksi (mutta voi olla jotakin muutakin who knows...), hieroja ei kuitenkaan mitään erityistä tältä alueelta löytänyt. Vakavasti mietin fysioterapiakäyntiä. Mitä jos vaiva pahenee kisassa? Välillä vaivaa vähän enemmän, välillä vähemmän, mitenköhän tähänkin pitäisi suhtautua? 

Talven aikana paino on salakavalasti lähtenyt noususuuntaan ja siitäkin pitää sitten stressata. Juostessa ei ole mitään järkeä kantaa ylimääräistä painoa vyötäröllä, mutta liian rankka dieetti harjoituskaudella haittaa treenaamista. Mikähän olisi tässäkin asiassa se kultainen keskitie? 

Jotenkin sitä ajatteli ylivoimaisena maratonille ilmoittautuessa, että tämä hommahan on jo koettu (kerran!!!) ja nyt vain aikaa parantamaan. Tässä treenatessa on kunnioitus kyseistä matkaa kohtaan taas kasvanut huimasti ja nöyryys alkaa löytyä. Jokaiselle maratonille haluan lähteä nöyränä matkan pituuden ja vaativuuden edessä. En voi millään kuvitella lähteväni ilman kunnollista valmistautumista noinkin hurjalle matkalle. Ehkä sitten kymmenennen maratonin jälkeen usko omaan kuntoon ja tekemiseen on vahvistunut sen verran, ettei maratonpaniikki iske joka maratonin alla :D 

Onneksi jotakin rauhoittavaakin - reitti on tuttu. Oulu on tuttu. Olen asunut Oulussa yli kymmenen vuotta ja juossut lähes saman reitin kahteen otteeseen puolikkaalla. Mielikuvissani reitillä on vain yksi nousu, sekin varsin maltillinen - kun noustaan Tuiran ”rantabulevardilta” Merikosken voimalaitoksen kupeeseen. Toki matkalla on muutamia alikulkuja ja todennäköisesti muutama muukin nousu, joita en muista, mutta reitti itsessään ei ole kovin jännittävä. Oikeastaan nautin ajatuksesta, että pääsen juoksemaan taas Oulun rakkaissa ja tutuissa maisemissa. Matka taittuu nopeammin, kun tietää mitä odottaa ja mitä seuraavan mutkan takaa löytyy.

Olen harjoitellut, ohjelman mukaan ja järjestelmällisesti. Juoksua on tullut huomattavasti vähemmän kilometreissä, kuin viime vuonna, mutta laatu on parantunut huomattavasti. Nyt treenaan koko sykereserviä, kevyestä kovaan. Polarin Runnin Index kasvaa kasvamistaan ja sekin kertoo osaltaan kunnon kohoamisesta. Nyt kevyissä lenkeissä, jotka pystyn jo kohtuullisesti juoksemaan, syke pysyy maltillisena, eikä syke enää lähde niin helposti laukalle vauhtitreeneissäkään. 

Ja vielä en ole ehtinyt edes alkaa hermoilla valmistavaa kautta, vaatetusta, tankkausta, sääolosuhteita, edellisen illan valmistautumista ja aamun järkevää syömistä. Valmistava vaihe treeneissä alkaa neljä viikkoa ennen kisaa. Siitä lisää vähän myöhemmin... ja ehkä vielä muutamasta panikoinnin aiheesta :) 

Millaisia kisajännitäjiä te olette? 

- Maijaliisa

Jos haluat seurata blogini sometilejä, löydät ne täältä: 

Facebook
Instagram
Twitter
YouTube

 

Löydät blogini myös seuraavista portaaleista:
Blogit.fi
Bloglovin'
Blogkeen

Kommentit

Hyvin se menee.. Tsemppiä tervikseen, tiiä vaikka tuun paikan päälle kannustaan!!

Maijaliisa

Kiitos! Voi kun kiva, että tulit kommentoimaan :) Ehdottomasti paikan päälle kannustamaan, se on sitä parasta kannustusta <3

Kommentoi