Minusta tuli kestävä
Hiihtämisestä joko innostui tai sitä alkoi vihata. Tyttöjen liikunnallisia harrastuksia kotipaikkakunnalla olivat hiihto tai telinevoimistelu, jumppakärpänen. Osa oli hiihtäjätyttöjä, minä olin jumppatyttö. Rakastin jumppaamista ja kilpailinkin jumppakärpäsessä, aina jäin kuitenkin maakunnallisissa kisoissa sijoitukselle, jolla ei päässyt valtakunnallisiin, kerran oli hilkulla, olin ensimmäinen putoaja. Oli se silti hienoa 🙂 Siitä tie jatkui yläasteikäisenä aerobiciin; ohjaajaksi asti – koulujen hikisiä liikuntasaleja, kansalaisopiston aerobictunteja… Opiskeluaikana punttisalille, jumppaan, tanssiin, seinäkiipeilyyn jne. Kestävyysurheilua en pakkopullahiihdon jälkeen juurikaan harrastanut. En siis laske aerobicia ja tanssia varsinaisesti kestävyysurheiluksi, yhtäjaksoiseksi pitkäkestoiseksi liikunnaksi.
Ensimmäisen puolimaratonin juoksin 2006, samana keväänä, kun menin kesällä naimisiin. Kevään juoksentelin Töölönlahtea ympäri, lenkit olivat varsin lyhyitä, kaikki pääosin alle kymmenen kilometriä ja Helsinki City Runissa juoksin sitten puolikkaan noin 2t12min aikaan. Se oli silloin kertakokemus ja juokseminen jäi, ylipäänsä aktiivinen liikkuminenkin jäi – lapset 2008, 2010 ja 2012 veivät aikaa ja voimia, liikuin silloin tällöin joskus jotakin, Zumbaa tai kävelyä, ei oikein mitään kovin aktiivisesti. Täältä voit lukea miten juoksu sai minut koukutettua.
Kun lähes täydellisen liikunnan karttamisen jälkeen aloin miettiä, mikä olisi minulle hyvä ja toimiva tapa liikkua, juokseminen valikoitui lajiksi monesta syystä. Juokseminen on harrastuksena aikatehokasta, kun laitan lenkkarit jalkaan ja astun ulos ovesta, voin aloittaa treenin eikä minun tarvitse siirtyä harrastamaan liikuntaa. Juoksu ei ole myöskään aikasidonnaista, ei tarvitse mennä tiettyyn aikaa johonkin, vaan juosta voi juuri silloin, kun itselle tai perheelle sopii. Juoksemisessa nautin erityisesti vapauden tunteesta, olen yksin itseni kanssa ja saan tilaa omille ajatuksilleni. Yllättäen nautin myös siitä, että voin kehittyä juoksemisessa ja voin treenata monipuolisesti ja tavoitteellisesti.
Jos joku olisi kertonut parikymppiselle minulle, että alan harrastaa aktiivisesti juoksua, olisin pitänyt häntä lähinnä sekopäänä. Vielä pari vuotta sitten, olin vahvasti sitä mieltä, että puolikasta pidempää matkaa en tule koskaan kisaamaan. Olin vakaasti sitä mieltä ettei minusta tule koskaan maratoonaria ja että miksi ihmeessä ihmisen pitäisi sillä tavalla itseään rääkätä, paikatkin hajoaa aivan väistämättä, jos ei treenaamisesta niin ainakin kilpailussa varmasti… Ja kuinkas sitten kävikään? Tässä sitä kovasti harjoitellaan ultramatkaa varten ja kesän maratoonikin on jo buukattu kalenteriin elokuulle. Näin siinä vain pääsi käymään, juoksu vei mukanaan ja minusta on hyvää vauhtia tulossa kestävä. Toivottavasti kesän jälkeen olen sekä maratoonari, että ultrajuoksija. Ainakin matkasta tavoitteeseen olen nauttinut todella!
